Osa 15 , tilitys Clipper purjehduksesta

”Puoli kierrosta takana maailman toiselle laidalle”

100 päivää sinne purjehtien, 30 tuntia takaisin lentäen …

Heinäkuussa 2011 Englannista alkanut Clipper purjehdukseni on nyt osaltani päätepisteessään. 100 purjehduspäivää on nyt takana. Paluuseen kului vain 30 tunnin paluulennot Australiasta. On siis yhteenvedon aika mitä kaikkea valtamerien ylityksestä oikein saa.

Motiivina lähtöön minulla oli saada purjehtia paljon erilaisissa olosuhteissa. Se totta vieköön toteutui todella hienosti. Sain kokea joka osuudella tylsät tyynet päivät, mutta vastapainoksi saimme pariin otteeseen kunnon myrskytuulet ja suuret aallot. Sain toimia kaikissa veneen toimintaan liittyvissä tehtävissä niin kannella kuin sen alla, joskus vähän liiankin intensiivisesti.

Visit Finland veneen miehistössä on niitä, jotka haluavat ottaa kaiken irti reissusta ja tehdä kaikkea mahdollista mitä vaan vene ja purjehtiminen vaatii. Heillä on lisäksi käsitys kokonaisuudesta, navigoinnista, reittisuunnittelusta, laitteiden käytöstä jne. Osa puolestaan on tullut hakemaan kokemuksia, ja he täyttävät paikkansa manöövereissä täydellisesti mutta eivät välttämättä osaa tai ymmärrä tehdä muita askareita. Ihmettelinkin joskus, mikseivät kaikki oikein edes innostu opettelemaan veneasioita. Sitten ymmärsin, että heille Clipper oli/on vain suuri seikkailu, ja voisi olla jotain muutakin kuin purjehdus.

Purjehdus ei ole oikea tapa tutustua matkan varrella oleviin maihin mutta se on ihanteellinen tapa kokea meri ja sen elämä. Kun vierelläsi keulan edessä suhahtelevat delfiinit, tai ryhävalas sulkee kitansa täynnä meren ruokaa viiden metrin päässä, voit aistia luonnon läsnäolon. Albatrossin liitoa voit ihailla vaikka koko päivän, niin vaivatonta se on.

Kovat kelit, myrskytuulet ja kunnon aallot ovat minulle mieluisia. Keulamiehenä saat ilmaiset vuoristoratakyydit ja kunnon varusteilla eivät pärskeetkään ole ongelma. Maston huippuun tai spinaakkeripuomin päähän kiipeäminen eivät minua huimaa vaan nautin uusista näkövinkkeleistä.

Olen siunattu hyvillä unenlahjoilla joten vahtivuorojärjestelmä sopi minulle enemmän kuin hyvin. Päivisin vahdit olivat 6 tuntia töitä ja 6 vapaata, yöllä puolestaan 4 tunnin jaksot. Kun nämä vielä vaihtelivat joka toinen päivä ei yksikään päivä ollut toisensa kaltainen. Merisairaus ei lisäksi minua vaivannut yhdelläkään osuudella ja siitähän ei voi muuta kuin olla onnellinen.
Olosuhteet Clipper raasereissa ovat alkeelliset. Lämmityksestä ei veneessä ole tietoakaan ja vesi ja ilma ympärilläsi ovat kylmimmillään Etelämerellä +4C. Ruoka on usein aika alkeellista, yksityisyyttä ei ole, varusteita on vaikea kuivata, itseäsi et pese viikkokausiin kunnolla jne. Olet siis aika kaukana mukavuusalueeltasi, ja palaat aikaan armeijassa, jossa metsäkeikat olivat jotain samanlaista. Pukiessasi jo valmiiksi kosteita sadekamppeita kahdeksatta päivää päällesi 40 asteen kallistuksessa mietit välillä miksi tähän lähdit – ja vielä maksat siitä! Tasainen lattia, leveä sänky, kuiva huone olivat silloin mielessä ja poikkesinkin yhden ainoan kerran pyhästä lupauksestani yöpyä satama-ajat veneessä valiten hotellin jossa kuivata kaikki kosteat varusteet.

Toisaalta olosuhteet luovat yhteenkuuluvuuden tunteen jota on vaikea kuvata. Kun yhteen laitetaan toisilleen alun perin tuntemattomat ihmiset on selvää, etteivät kaikki ihmissuhteet ole täysin kitkattomia, mutta kaikkien kanssa vain hämmästyttävän hyvin toimeen tulee. Useamman viikon matka tosin alkoi näkyä jo jonkinlaisena väsymyksenä. Selvästi havaitsi ilmassa ärtymystä, toisten tekemiset aiheuttivat närää ja välillä koetimme vain väistellä toisiamme.

Ainoa asia jota en kyllä kaivannutkaan olivat jatkuvat sateet. Jostain kumman syystä sellaisia pitkiä jaksoja ei kohdalle sattunut. Tuuli ja pärskeet pitivät kyllä eteläisillä merillä huolen siitä että sadeasu oli pakollinen kansivaruste. Lisäksi Etelämeren viikkoja kestänyt kylmyys ei tehnyt käsilleni hyvää ja sain pahemman luokan luunivelrikon sormiini. Turvallisuuskin alkoi vaarantua kun puristusvoima ei tahtonut riittää köysien, purjeiden ja turvavaljaiden käsittelyn. Onneksi olosuhteiden lämmetessä ja päästessäni lääkehoitoon oireet lieventyivät mutta jouduin jäämään pois viimeiseltä osuudeltani Uuteen-Seelantiin. Se kun olisi ollut yhtä kylmä kuin Etelämeren ylitys. Lääkärini neuvoja kuunnellen päätin säästää käteni ja jatkaa purjehduksiani tulevaisuudessa lämpimimmissä vesissä.

Purjehtija pitää yleensä hiljaisuudesta ja kuuntelee mielellään vain aaltojen kohinaa keulan halkoessa veden pintaa. Clipper veneissä hiljaisuuden rikkoo puolestaan lähes koko päivän jonkun koneen pärinä. Dieselgeneraattoria pyöritetään 7 tuntia päivisin akuston varauksen ylläpitämiseksi. Toinen meteliä pitävä laite on vedentekokone, sillä tankkien kapasiteetti riittää vain muutamiksi päiviksi. Muut äänet tulevat sitten rikistä, köysistä jne. Mutta kaikkeen tottuu eikä melu onneksi juuri kannelle kuulu.

Valtameripurjehdus ei koskaan suju käsikirjoitusten mukaisesti. Haavereita sattuu niin miehistölle kuin veneellekin. Jalkoja, käsiä ja kylkiluita katkeaa, tulehduksia, epidemioita jne. Meidän miehistössä kädet olivat jonkinlainen kohtalo; ranne kolmesta kohtaa murtuneena kaatumisesta, sormen murtuminen vinssillä köyden välissä , ja entuudestaan kaksi käsimurtumaa. Varustepuolella pahin haaveri tähän asti on ollut raskaimman spinaakkerin silpoutuminen yhdeksään osaan (jotka kaikki kuitenkin liimattiin ja ommeltiin kasaan). Isopurjetta paikkasimme Sikaflexillä, spinaakkeripuomia popniiteillä. Vahinkojiipin jälkeen huolto-osastomme maissa sai oikoa levankia, hitsata keulakaidettamme, asentaa uuden puomin mastokiskon ja uusia kansiheloitustamme. Kaikkiin olimme matkan aikana keksineet hätäratkaisun ja aina pystyimme jatkamaan matkaa vaikka vähän aikaa menettäen. Kaikkein lähimpänä oli keskeytys kun pääkoneen voiteluöljyn joukkoon oli päässyt suolavettä. Jouduimme purkamaan polttoainesuuttimet, huuhtomaan sylinterit, poistamaan vedet, vaihtamaan öljyt ja ristimään kätemme. Kaikki meni kuitenkin nappiin ja jopa itse valmistamamme kolikosta tehty prikka kesti seuraavaan satamaan saakka.

Henkilökohtaisia ennätyksiä koin ja tein pitkin matkaa. Ensi alkuun Madeiralta lähdön jälkeen tehty nopeusennätys 18,8 solmua tuntui kovalta ja johtikin broachiin, jossa ei kuitenkaan mitään onneksi rikottu. Eteläisellä Atlantilla kunnon aallokossa ja myrskytuulissa tulivat sitten varsinaiset ennätykset. Isot mainingit antoivat mukavan keinunnan ja pimeän tultua ne ainoastaan tunsi kelmeän kuunvalon antaessa jonkinlaisen aavistuksen niiden koosta. Yhden aallon harjalla tajusin yhtäkkiä että kohta mennään ja lujaa. Tyhjää ”vuorenseinämää” alaspäin näkyi edessä pari veneen mittaa ja sitten mentiin. Nopeusmittari nakutti lukemia aina 23 solmuun saakka kun mentiin mäkeä alas. Huikea tunne joka toistui pienemmässä mittakaavassa vielä useaan kertaan. Aallon pohjalla puolestaan lähes pysähdyttiin nopeuden pudotessa alle 10 solmun. Samana yönä tuulimittari näytti myös kovimmat lukemat tosituulta 46 solmua ja tuossa vaiheessa en nopeuksia ennättänyt katsoa yrittäessäni pitää veneen hallinnassa kuohujen kohistessa lähes 50 asteen kallistuksessa. Sama toistui Etelämeren myrskyssä missä ennätys parani 25 solmuun nopeudessa ja 57 solmuun tosituulessa. Melkoisia lukemia vaikka purjevarustuksena oli pienin Yankee3 (välillä jopa myrskyfokka) ja kolmanteen reiviin reivattu isopurje. Ison ja raskaan (46 tonnia) veneen käyttäytyminen aallokossa on toisaalta rauhallista ja ennakoitavaa eikä pelko iskenyt puseroon missään vaiheessa. Silloin tosin ymmärtää miksei omalla paatillaan noille vesille kannata hevillä lähteä.

Ajaminen tuollaisessa kelissä oli kaikesta huolimatta nautittavaa. Aallot olivat toki isoja mutta suhteellisen rauhallisia. Vene tietysti vikuroi suunnalta toiselle sekä ylös ja alas. Ruorissa olivatkin vain ne jotka todella hallitsivat ajon vaikeissa oloissa. Pimeällä ajoin itse mieluummin ilman kansivaloa pelkällä ajovalon kelmeällä loisteella sen valaistessa aivan riittävästi etukannen purjeita. Joku katseli aina taakse suurimmista aalloista varoitellen mutta niin vaan yksi pääsi yllättämään ja täyttämään koko istuinlaatikon vedellä. Hämmästyttävää että valtameriluokan A-katsastetussa veneessä on vain kaksi pientä putkea istuinlaatikkoa tyhjentämään ja sen valuminen tyhjäksi kestää monta minuuttia. Ruorimiehen ei auta kuin toivoa että saappaat pitävät vettä veden loiskuessa jaloissa.

Kilpailumenestyksen kannalta Visit Finland vene on pärjännyt mainiosti ollen kokonaiskilpailussa vahva kakkonen. Kippari Oli Osbornen konservatiivinen purjehdustyyli ilman turhia riskejä suoraviivaisin reitinvalinnoin on tuottanut tähän asti hyvää tulosta. Navigaattoreidemme reittivalinnat ovat lisäksi osuneet pääsääntöisesti nappiin. Tunnelma veneessä on yleensä rento ja kaikki pääsevät tekemään kaikkia tehtäviä, eikä meillä opetella taitoja vain yksittäiseen tehtävään. Jostain syystä Visit Finland osaa kuitenkin laittaa pelin jännäksi. Riosta Kapkaupunkiin olimme pitkään kakkossijalla mutta sinetöimme sen vain 15 mailin erolla. Niukemmin sen sijaan hävisimme pronssitaistelun Australiaan tullessamme. Onnettomien purjerikkojen jälkeen nousu jumbosijalta (kymmenes) neljänneksi oli upea suoritus, mutta 28 päivän jälkeen tappio 20 minuutilla jäi toki kaivelemaan. UuteenSeelantiin päättyvässä kisassa sama kissa ja hiiri leikki kesti lähes koko matkan ja tuloksena oli jälleen kakkossija. Taurangasta takaisin Australiaan kestäneessä kisassa sitten potti räjähti. Tasaisen ja hermoja repivän kisan Visit Finland voitti yli 1300 mailin purjehduksen jälkeen 6 minuutilla! Ja mikä tärkeintä, siihen asti voittamaton GoldCoast jäi jälkeen ja sekös meidän joukkueen mieltä lämmitti.



Jostain syystä yllätykset kasaantuvat aina yöhön. Varusterikot ovat kaikki sattuneet pimeällä. Lisäksi yöllä on sattunut mystisiä tapahtumia, joista paras sattui keskellä aavaa etelä-Atlanttia. Olimme juuri tarkastaneet sijaintimme karttaohjelmasta sekä tarkistaneet ympärillä vallitsevan hiljaisuuden AIS-vastaanottimella ja tutkalla. Olimme yksin. Yhtäkkiä alle mailin päästä välähtää täyteen valaistukseen laiva, joka näyttää tulevan suoraan päälle. Ruorimies huutaa kipparia apuun ja samalla pärähtää VHF-puhelimen kutsukanavalla kutsu: ”CV11 Visit Finland – this is HMS Edinburgh”. Englannin kuninkaallisen laivaston tutkassa näkymätön hävittäjä antoi todellisen ”tervehdyksen” meille. ”Olemme seuranneet teitä jo pitkään ja tiedämme myös 9 muun Clipper veneen sijainnit”. Kaikelle löytyi selitys kun kuuli, että kapteenina laivalla oli Clipper organisaatioon kuuluvan Gillian Russelin aviomies! ”Jatkamme tästä seuraavana tulevaa tervehtimään, hyvää matkaa” kuuluivat lopuksi hyvän matkan toivotukset puhelimesta.

Visit Finland jatkoi joulukuun alussa kohti Australian itärannikkoa GoldCoastia, jossa veneet nostettiin ylös, tarkistettiin vedenalaiset osat ja maalattiin pohja uudelleen. Lähtö kohti pohjoista on jouluaattona, mutta sehän sopii vallan hyvin joulupukkiveneelle, jonka vahtien nimetkin olivat yhdessä vaiheessa Santa = Joulupukki ja Sleigh = Reki.

Itse aion jatkaa purjehduksiani kotivesien lisäksi lämpimämmillä vesillä mm. purjehduksen opettajana ja siirtopurjehdusten muodossa, sainhan sen verran hyvän työtodistuksen kippariltamme. Clipper purjehdusta suosittelen varauksin, mutta jos kaikesta huolimatta haluat moista kokemaan, voit laittaa päähäsi nauhan pyörimään ”We’re recruiting crew for Clipper 13-14 race” ja panna hakemuksen vetämään seuraavaan kisaan. Totuushan on, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Osa 14 Kapkaupunki - Geraldton / Australia yli Etelämeren

Osuus Cape Town (Etelä Afrikka) – Geraldton (Australia)

Southern Ocean – Etelämeri

Lähes 5400 mailia valtameripurjehdusta - odotettua menoa mutta myös täynnä yllätyksiä

”Kapteeni, pääkoneen öljytikusta suihkuaa suolavettä!”

Varmaan kukaan kapteeni keskellä Etelämerta ei haluaisi moista kuulla. 130 hv:n Perkins Marine pääkoneemme oli saanut sisuksiinsa voiteluöljyn tilalle suolavettä. Kone työntää pakokaasut erilliseen pakoputkeen ulos ja jäähdytysveden eri putkeen suoraan veneen alle. Kuiva putki oli täynnä vettä ja epäilimme sen saaneen vettä sisuksiinsa Agulhasin virran hervottomassa aallokossa. Löysimme myös suljetun poistoventtiilin; sekö oli työntänyt vedet jostakin koneeseen?

Arvuuttelut ovat turhia ja tärkeämpää on saada tilanne haltuun. Heti ensimmäisenä suljimme kaikki mahdolliset venttiilit ja pumppasimme suolavedet ulos. Seuraavana toimenpide oli ruostumisen ehkäisemiseksi huuhdella kone makealla vedellä. Kipparimme Oli kävi sähköpostikirjeenvaihtoa huolto-osaston kanssa ja Pauli johti koneen purkuoperaatiota minun toimiessa avustavana apulaisena. Kaikki venttiilit avattiin ja 3 ja 6 sylinterit olivat täynnä vettä. Makeavesihuuhtelun jälkeen uskalsimme varovasti lisätä öljyä koneeseen. Yritimme pyörittää konetta käsin mutta eihän tällaista ”kuorma-auton konetta” saa niin vaan pyörimään. Niinpä varovasti sähköstartilla ”vain aivan pieni” pyöritys. Seuraavaksi putsasimme hiuksiamme ja kajuutan seiniä öljystä koneen ampaistessa sylinterit tyhjäksi! Mekaanikkoja emme koulutukseltamme ole mutta lähimmät löytyvät vasta Afrikan rannikolta. Vaihtoehtona pohdiskelemme kaameinta vaihtoehtoa; ilman pääkonetta olisimme tuskin saaneet jatkaa matkaa vaan meidät olisi käsketty takaisin rannikolle koneen korjaukseen. Kaikki eivät varmaan vieläkään ymmärrä miten vakava tilanne oli.

Ensimmäisen päivän 13 tunnin työpäivän päätteeksi olimme saaneet koneen putsattua, uudet öljyt koneeseen ja suodattimet asennettua sekä suuttimet putsattua ja laitettua paikoilleen. Yksi kuparitiivisteistä oli lentänyt ties minne ja jouduimme säveltämään brasilialaisesta 10 realin kolikosta tiivisteen tilalle. Ulkomitta oli sopiva, materiaali ”tarpeeksi sopivaa”, sisäreikä porattiin ”hyvällä toleranssilla” ja paksuus viilattiin ”mittoihin sopivaksi”. Suuri kone – suuret toleranssit oli mottomme. Hyvin se tehtävänsä hoiti eikä edes vuotanut lainkaan. Oli aika huilata yön yli.

Aamulla vasta huomasi että lepo oli ollut paikallaan. Olin takuuvarmasti lopuksi siirtänyt oman pelastusliivini omaan lokeroonsa mutta niin se vain löytyi koneen luota ja omassa lokerossa oli aivan jonkun muun liivi! Aamulla kelasimme kolmestaan läpi kaikki mahdolliset tekemisemme ennen kuin uskalsimme käynnistää koneen. Voiteluöljyä meillä oli vain yhteen vaihtoon joten sillä oli pärjättävä. Öljynsekaista pilssivettä olimmekin jo koko edellisen päivän pumpanneet ulos. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä ajattelimme ensin vain vähän pyöritellä konetta startin avulla. Suureksi hämmästykseksemme kunnon Perkins hörähtikin suoraan tulille ilman edes mitään ilmausta ja rouskutti niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Suurta savupilveäkään emme nähneet ja makuuosastolta kuului tyytyväisiä karjahduksia herätyksestä huolimatta. Pauli totesi onnellisena: ”Perustekniikkaa – siispä korjattavissa”. Lisäksi emme olisi heikkotuulista päivää voineet parempaan saumaan voineet saada. Taas tuli todistetuksi merellä omin avuin pärjäämisen välttämättömyys.

Kapkaupungissa oli vietetty kisan kolmas huoltotauko. Tällä kertaa meillä oli normaalien siivousten ohessa ohjelmassa isoina urakoina spinaakkerin korjaus ja koneiden huollot. Öljynvaihdot tosin tehtiin ihan turhaan! Pienempinä hommina oli vinssien kunnostusta, nostinten vaihtoa yms. normaaleja korjaustöitä. Kaikki kuluu kovassa käytössä. Pysähdykseen mahtui kuitenkin myös lepoa ja virkistystä.

Kiipesimme porukalla Pöytävuorelle ihailemaan maisemia sekä osallistuin retkille kasvitieteelliseen puutarhaan ja Hyväntoivonnimelle. Jouduin myös luopumaan pyhästä periaatteestani yöpyä satamissa aina veneessä, sillä kaikki varusteet olivat kostean osuuden jälkeen enempi vähempi kostuneita ja halusin ne kuivattaa kunnolla hotellihuoneessa ennen vaativaa Etelämeren osuutta.

Yleinen uskomus lienee että valtamerillä tuulee aina. Tähänastisista Clipper-kisan neljästä osuudestani jokaiselle on osunut purjehtijan painajaiset eli tyynet osuudet. Tällä kertaa niin kävi heti lähdön jälkeen Kapkaupungin edustalla.
Olimme kyllä selvillä paikallisista tuulioloista TableBay lahdella Pöytävuoren edustalla mutta niin vain huonon onnen saattelemana jäimme mailikaupalla johtavista veneistä. Heti lähtölinjalla jäimme tyyneen kohtaan ja koko iltana eivät Kapkaupungin valot häipyneet näköpiiristä. Aivan vieressä kulkeneet veneet saivat jostain ihmeellisen tuulenvireen ja painuivat paikalliset olot kotikaupungissaan tuntevan Geraldtonin kipparin Juan Coetzerin perään. Ainut lohtu oli että neljällä veneellä kulki yhtä huonosti…

Jos sinulla on kisaa edessäsi 5300 mailia ei alun vastoinkäymisestä kannata kantaa mitään murhetta. Puolenyön aikaan saimme jo kunnon tuulta ja olimme taas matkalla kohti kaukaista määränpäätämme Australiaa. Vene-elämä alkoi asettua uomiinsa, vahdit pyöriä ja elämä asettautui taas muutamaksi viikoksi omiin merellisiin uomiinsa.

Koko laivue valitsi jotakuinkin saman taktiikan eli suoraan etelään etsimään vallitsevia myötäisiä länsituulia. Niitä joutuu vaan hakemaan usean päivän matkan päästä ja sitä ennen saimme luovia melkoisesti sekalaisessa merenkäynnissä päästäksemme tarpeeksi etelään. Alku oli myös aika lämmin sillä meriveden lämpö nousi Kapkaupungin 12 asteesta yli 23 asteeseen Agulhasin merivirran ansiosta. Välillä myös tyynessä kelissä venenopeus oli 6-7 solmua merivirran mukana vaikka tuulta ei ollut nimeksikään. Parin päivän päästä tilanne normalisoitui Etelämeren alle 10 C vedenlämpöön.

Sain jälleen aloittaa keittiössä ja pienen alkuhaparoinnin jälkeen saimmekin Olen kanssa kaiken toimimaan. Olin saanut poronlihaa, ruisleipää ja hapankorppuja tuliaisiksi Suomesta ja niiden avulla loihdimme voileipälounaan. Ruisleivän päälle eivät britit ymmärtäneet mitään mutta suomalaisille miehistön jäsenille syttyi heti silmäkulmaan riemun pilkahdus kotoisista tuulahduksista. Myös kipparimme Oli alkaa suomalaistua vauhdilla; hänelle ovat maistuneet niin Sisu-pastillit kuin hapankorputkin ja aito ruispuuro.


Tällä kertaa makuupaikakseni oli arvalla tullut keulan yläpunkka jossa jonkun verran tuntui kuopikas alkumatkan keli. Lisäksi tavaroiden nouto lokeroista oli välillä hankalaa kun piti kiivetä ylämäkeen ja yrittää sitten saada pusseistansa tarvitut tavarat. Koristeena seinällä on kuvia kotoa ja kaikki tarpeellinen on heti käsillä roikkumassa naruissa. Organisointi ja järjestyksenpito on kaikki kaikessa; saatat muutoin löytää saappaasi herättyäsi märän purjepussin alta. Eipä ihme että säilytänkin kenkiäni tarvittaessa punkan nurkassa elleivät ne ole kuivumassa generaattorin päällä lämmössä. Kunhan muutama päivä oli kulunut alkoi kaikki taas olla rutiinia vaikka alku olikin tällä kertaa vähän vaikea.

Koneen kunnostuksen jälkeen pääsin sitten kunnolla kiinni vahtivuoroihin ja aloimme pikkuhiljaa saada alun tyynen osuuden jälkeen kunnon päivämatkoja. Olin ensimmäisenä yönä osallistunut jo märkään keulapurjevaihtoon tuulen noustessa ajoittain aika reippaaksi mutta varsinaiset ajovuoroni ruorissa aloitin vasta kolmantena matkapäivänä kirkkaassa kuulaassa ilmassa. Ensimmäiset mailit kuuluisilla ”ärjyvillä nelikymppisillä” (alle 40 astetta leveyspiiri) olivat kyllä kaikkea muuta kuin nimensä mukaisia mutta kyllä tuuli ja aallokko alkoi pikkuhiljaa kasvamaan ja nimelle alkoi tulla katetta. Tuuliennuste oli lupaava ja oli mukava mennä nukkumaan lämpimään makuupussiinsa veneen keinuessa jo sivutuulessa.
Olisi luullut että huono onni on jo koetellut venettämme tarpeeksi. Kuitenkin pian seuraavana aamuyönä ajaessamme kovassa sivumyötäisessä sivuaallokossa saimme aikaan vahinkojiipin. Kaksi preventteriköyttäkään eivät sitä estäneet vaan napsahtivat poikki tuoden mukanaan keulasta kaksi kaidetolppaa, palan mantookia ja vääntäen kaksi köysirengasta. Pahempaa oli virsikirjalle spiiratun puomin kanssa; puomin kiinnike irtosi mastosta vieden palan kiskoa mukanaan ja pistäen puomin pään isopurjeen läpi. Lohduton näky aamun valjetessa vaikka saimmekin pian purjeet alas ja tilanteen haltuun.

Jouduimme ajamaan koko seuraavan päivän ja yön kahdella reivillä eikä spinaakkerin käyttöä voinut ajatellakaan. Niinpä valuimme kilpailussa viimeiselle sijalle mikä ei suinkaan tuntunut mukavalta. Paulin kanssa saimme askarreltua kahdesta puomipään osasta edes yhden toimivan. Kaikkia mahdollisia osia haalittiin veneen työkaluvarastoista luovaa ideointia käyttäen. Iltapäivällä Pauli sitten hinattiin mastoon laittamaan osat paikoilleen ja toivomme parasta seuraavalle spinaakkerinostolle.

Isopurjetta päästiin paikkaamaan vasta seuraavana päivänä tuulen tyynnyttyä kohtuulliseksi. Eihän sitä suinkaan pois oteta (painaakin varmaan sellaiset 200 kg) ja sitähän tarvitaan koko ajan matkan taittamiseksi, vaan reivattiin kolmanteen reiviin ja liimattiin kannella. En ole ennen ymmärtänyt että veneilijän yleisaine Sikaflex kelpaa myös purjeenkorjaukseen. Ensin purje naulataan revenneestä kohdasta laivan sisäosien pohjalevyjen varaan pingotukseen. Seuraavana paljon liimaa ja ensimmäinen tarranauha korjaukseksi sekä viimeistely toisella tarranauhalla. Sama toistetaan toisella puolella eikä ompeleita näin käytetä lainkaan. Isopurje on kyllä aika vahvaa mutta maissa se vielä vahvistettiin ompeleilla. Koko päivä siihen menikin mutta taas meillä on toimiva isopurje ja taas mennään; tarkoitus on ottaa karkulaiset kiinni.

KUVA purjeenkorjauksesta ”Racing style”

Southern Ocean eli Etelämeri alkoi näyttää oikeita kasvojaan. Vähän aikaa saatiin kunnon tuulta ja aaltoja ja Pauli sai valkoisilla purjeilla uudeksi vene-ennätykseksi 19,7 solmua. Tosituulta havainnoimme yli 45 solmua. Samaan aikaan NewYork vene oli havainnoinut tosituuleksi jopa 60 solmua ja saanut kannen ja istuinkaukalon täyteen vettä veneen iskeytyessä aallon sisään 25 solmun nopeudella. Juuri tällä tavalla oli viime kerralla päättynyt Team Finlandin meno maston katkeamiseen. Tällä kertaa sitä ei onneksi tapahtunut. Veden lämpötila putosi 6,2 asteeseen ja ilman lämpötila oli kylmimpinä öinä vain 4-5 C. GoldCoast kauimpana etelässä sai jopa lunta kannelleen. Olosuhteet vastasivat siis täysin myöhäissyksyn viimeisiä purjehduksia kotivesillä sillä erotuksella että täällä oltiin kerrallaan pari viikkoa yhtä soittoa ilman lämmintä seuramajaa ja kuumaa saunaa. Veneessä ei lisäksi ole mitään lämmitystä ja katosta tippuu kylmää kondenssivettä. Keittiössä kaasuliedet antavat vähän lämpöä mutta se karkaa saman tien ulos avonaisesta käyntiluukusta. Lämmitelläksemme pidimme siksi kannella kuntojumppaa punnerrusten tahdittamina

”Jäävuoria näkyvissä”
14.10. klo 17 saimme viestin postijärjestelmäämme: ”Havaitsimme kaksi jäävuorta kooltaan noin 50 m paikassa 44 48 S, 49 46 E noin mailin etäisyydellä veneestämme”. Olimme Crozet saarista noin 200 mailin päässä mutta virittelin hakulamppuun jatkojohdon ja pidimme yöllä keulassa jäävuorivahtia. Tarkoitus on kiertää jäävuoret pikkuisen kauempaa. Seuraava määränpää Kerguelan saarien ohitus kun olisi vielä 300 mailin päässä…

Pohjoistuuli Intian valtamereltä toikin sitten tullessaan pienen myrskynpoikasen. Tuuli nousi mittareissamme kovimmillaan yli 55 solmun tosituulta ja aallot nousivat jo melkoisiksi. Lähes koko ajan tuulta oli myrskyrajoilla eli 40 solmua. Jouduin luovuttamaan veneen nopeusennätyksen Nickille hänen ajaessaan surffissa 25 solmua. Yllättävää kyllä Perttu sai vauhdiksi aaltoa kohtikin mentäessä lähes 20 solmua. Lähes jokaiselle tuli ennätyslukemat vaikka loppuvaiheessa meillä oli purjevarusteena enää kolmesti reivattu iso, välipurje(staysail) ja myrskyfokka ikään kuin Yankee4 keulapurjeena. Tällä mentiin yksi päivä ja yö ja vasta seuraavana päivänä alettiin reivejä purkaa pikkuhiljaa ja vaihtaa myrskypurjeen tilalle normaaleja Yankee purjeita.

Ajaminen tuollaisessa kelissä oli kaikesta huolimatta nautittavaa. Aallot olivat toki isoja mutta suhteellisen rauhallisia. Vene tietysti vikuroi suunnalta toiselle sekä ylös ja alas. Ruorissa olivatkin vain ne jotka todella hallitsivat ajon vaikeissa oloissa. Pimeällä ajoin itse mieluummin ilman kansivaloa pelkällä ajovalon kelmeällä loisteella sen valaistessa aivan riittävästi etukannen purjeita. Joku katseli aina taakse suurimmista aalloista varoitellen mutta niin vaan yksi pääsi yllättämään ja täyttämään koko istuinlaatikon vedellä. Hämmästyttävää että valtameriluokan A-katsastetussa veneessä on vain kaksi pientä putkea istuinlaatikkoa tyhjentämään ja sen valuminen tyhjäksi kestää monta minuuttia. Ruorimiehen ei auta kuin toivoa että saappaat pitävät vettä veden loiskuessa jaloissa.

Mikään myrsky ei kestä ikuisuutta ja seuraavan päivän iltana meno tasaantui. Suuntakin saatiin kohti määränpäätä sillä virsikirjaksi spiiratuilla purjeilla ei uskallettu ajaa suoraa myötätuulta vahinkojiipin vuoksi. Paljon toki näytti riippuvan ruorimiehen ajotaidoista mutta meillä kun on periaate että kaikki ajaa niin meno on välillä vähän erilaista. Kilpailun leima ei tarvitse olla niin tiukasti aina mukana.

Vaikka oltiin jo puolimatkassa jäljellä oli vielä lähes 2500 mailia. Tämä on pitkä osuus. Suunnilleen puolivälin kohdalle sattuivat Kerguelan saaret jääden 200 mailin päähän styyrpuuriin. Keskustelimme kyllä vakavasti mahdollisuudesta koukata saarten kautta; näille vesille kun ei todennäköisesti enää palaa. Tässä kohdin olimme kauimpana etelässä noin 46 leveysasteella, keskellä ärjyviä nelikymppisiä. Veden lämpö laski jo alle 4 asteen, GoldCoast oli nähnyt pieniä jääkimpaleita, ja tähtikirkkaat selkeät yöt olivat kylmiä. Korkeapaineessa sentään aurinko lämmitti päivällä ja etelän kesä läheni jolloin päivällä alkoi olla jo pituutta.
Pari päivää ajettiin hyvää myötätuulta spinaakkeri ylhäällä ja ilonaiheita toivat sijoituksen paraneminen. Edinburghista mentiin heittämällä ohi mutta Derryn ohitukseen vaikutti kyllä heidän epäonni; molempien spinaakkeripuomien päiden rikkoontuminen. Pelkillä keulapurjeilla ilman puomia ei luonnollisesti pääse samoja tuulikulmia ajamaan. Kipparimme Oli oli myös ruorissa toista tuntia ja suoritti siten Kenguru-vahdin ohjaajatutkinnon ja hyväksyimme hänet ilomielin vahtimme vahvistukseksi. Maateemoja noudattaen toinen vahtimme oli sitten nimetty Koala-vahdiksi.

Mielenkiinnolla seurasimme sään kehittymistä. Reitillemme kohti Geraldtonia oli luvattu laaja korkeapaine jonka keskellä tuulet todennäköisesti olisivat heikkoja. Mitään ei siis vielä kisassa ollut ratkennut sillä tuollainen säärintama saattaa vielä pysäyttää kärkiveneet ja mahdollistaa meillekin paremman sijoituksen. Veneessämme oli tällä legillä eniten suomalaisia ja otimmekin usein ohjat käsiimme ja ajoimme pitkiä aikoja venettä suomalaisvoimin. Kaikki muut veneet näyttivät valitsevan itäisen reitin mutta me olimme päättäneet jäädä pohjoisemmaksi seuraten isoympyräreittiä. Loppujen lopuksi kaikki älysivät kääntyä kohti määränpäätä ja niinpä sitä sitten mentiin rinnakkain sillä erotuksella että leveyttä äärimmäisenä olevilla veneillä oli yli 600 mailia (Suomen päästä päähän!)

KUVA kartalta, reitit Kerguelan saarten kohdalla

Kolmen viikon meno alkoi näkyä jo jonkinlaisena väsymyksenä. Selvästi havaitsi ilmassa ärtymystä, toisten tekemiset aiheuttivat närää ja välillä koetimme vain väistellä toisiamme. Onneksi pohjoisemmaksi kääntymisen myötä ilma lämpeni, aurinkokin tuli näkyviin ja mieliala kummasti piristyi. Yksi ajanviete oli pelata kannella säilykepurkein krokettia. Aika hyvin me suomalaisetkin siinä onnistuimme pesäpallotaidoillamme. Tällä osuudella meitä suomalaisia onkin mukana puolen tusinaa joten joskus tulee tarinoitua ihan omalla kielellä veneen varsinaisen komentokielen englannin lisäksi.

Tuhannen mailin (jäljellä) rajapyykki on aina kumma piristysruiske. Olimme sitä ennen ajaneet löysää luovia kolmatta päivää ja pari päivää sivutuulta medium-spinaakkerilla. Veden lämpö nousi koko ajan jo yli kymmenen asteen ja jättäessämme Etelämeren ja siirtyessämme Intian Valtamerelle (40 leveysasteen pohjoispuolelle) aurinko lämmitti päiviä jo kummasti. Mielialaa nosti entuudestaan tieto että voitimme yli tunnilla ns. ”Ocean Sprint” kisan eli olimme nopein vene 90 ja 95 pituuspiirin välillä. Lisäksi hyvä vauhtimme ja sijaintimme vei meitä päivä päivältä parempiin sijoituksiin ja nousimme viimeiseltä sijalta päivä päivältä ylöspäin.

Kaksi päivää ennen loppua taktikoimme NewYorkin kanssa ja otimme käyttöön ”Stealt Mode” kortin eikä paikkatietojamme annettu eteenpäin. Kaikki huipentui viimeiseen aamuun jolloin saimme NewYorkin näkyviin AIS:iin pohjoispuolellamme. Sillä oli ollut parempi tuulikulma mutta silti ihmettelimme sen reittivalintaa. Olimme paikkatiedoissa jatkuvasti samoilla lukemilla ja yritimme kaikkemme tavoittaaksemme kolmannen sijan. Sain ajovuoron sopivasti juuri kaksi tuntia ennen maaliintuloa ja vedimme spinaakkerilla todella hyvää vauhtia etumatkaa kiinni mutta aika loppui kesken. Lähes neljän purjehdusviikon jälkeen hävisimme pronssitilan 20 minuutilla!
Upea nousumme jumbosijalta neljänneksi ei jäänyt keneltäkään huomaamatta ja NewYork venekin kääntyi tervehtimään meitä ennen satamaan ajoa. Clipper-henkeä parhaimmillaan vaikka ”kisa” onkin käynnissä.

Perillä Geraldtonissa Länsi-Australiassa olimme 28 purjehduspäivän jälkeen, väsyneinä mutta onnellisina. Toinen sija kokonaiskilpailussa oli edelleen meillä ja eiköhän kaikki korjauksetkin ennätetä tehdä kiireisestä aikataulusta huolimatta.
Katsotaan miten tästä eteenpäin….

Osa 13 Rio de Janeiro - Kapkaupunki

Julkaistu 2.10.2011

Viikko huolto-ja korjaustöissä veneellä sekä käynnit suurkaupunki Rio de Janeiron vilinässä näyttävät olevan purjehtijalle aivan tarpeeksi. Joka puolella kuhisemassa ihmisiä, liikenne keskustassa jumissa, kerjäläisiä kadulla nukkumassa…

Lauantaina 10. syyskuuta irroitimme köydet ja suuntasimme eteläisen Atlantin yli kohti Kapkaupunkia. Startti Sugarloaf (Sokeritoppa) vuoren juurelta oli todella upeaa katsottavaa. Olimme tulossa sopivasti lähtölinjalle kun väliin kiilasi vielä kaksi venettä. Ellei kipparimme Olly olisi herrasmiehenä tehnyt täyttä ympyrää väistääkseen heitä (vaikka olikin oikeutettu ajamaan linjalle) olisi varmaan kolissut. Nyt rakoa jäi noin metri kahden ”tunkeilijan” väliin! Mitäpä hyödyttää 100 metrin etumatka kun matkaa on 3400 mailia! Tunnin kuluttua olimme kuitenkin kärkiporukassa matkalla aavalle merelle.

Tuntui hyvältä olla taas liikkeellä. Mitään totuttelua en tarvinnut. Opetinkin uusille tulokkaille kaikenlaisia oppimiamme vene-elämän vinkkejä. Hyvin he tuntuvat sopeutuvan 10 ”konkarin” joukkoon vaikka paljon opittavaa edessä onkin. Leppoisa keli edesauttoi varmaan myös merisairauden hallinnassa ja ainoastaan Paul sairasti flunssaa päivän verran.

Alku oli vähän ”omituinen”. Sain heti kokkivuoron ensimmäiselle päivälle ja niinpä olin ohjaamassa vasta kolmantena matkapäivänä. Kokkivuorolla Alecin kanssa jouduimmekin melkoisen haasteen eteen. Normaalin pussi-purkkiruoka menun tilalle Flavia ja Daniel olivat kauppareissullaan ostaneet 4 kg parasta brasilialaista härkää kilohintaan R$ 28 eli noin 12 €/kg! Eipä muuta kuin sitä pilkkomaan, pannulla öljyssä paistamaan ja uuneissa hauduttamaan. Keräsimme kaikki mahdolliset uunivuoat, samalla paistoimme silputtuja vihanneksia, teimme perunamuusia jne. Kaiken kukkuraksi kahden uunin ja kolmen keittolevyn yhtäaikainen käyttö kutisti kaasuliekit niin pieniksi että jouduin kesken kaiken vaihtamaan kaasupulloja. Brasilialainen butaani lienee heikommin paineistettua tai sitten toisen puolen kaasupullot ei vaan kunnolla toimi. Taas lisää tutkittavaa seuraavaksi päiväksi.
Loppujen lopuksi illallisesta tuli monen mielestä heidän paras veneateriansa. Paistit paistuivat kypsiksi, perunamuusi oli kuin ”mummon muusia”, vihannekset rapean ruskeita ja meille jäi vain valtaisa tiski rasvaisine vuokineen. Hymyilevät naamat illan pimetessä olivat kuitenkin mukava palkinto päivän työstä.

Olin päivällä paistanut taas perinteisen kakun, tällä kertaa siihen oli suklaanapein koristeltu suunniteltu reittimme ja kaksi muuta mahdollisuutta. Kakku sai nimekseen ”Kapteenin reittisuunnitelmat” sillä samalla lounastauolla käytiin läpi mahdolliset reittivaihtoehdot matkalla kohti Kapkaupunkia. Päätimme jättää Etelämantereen rauhaan ja suunnistaa suunnilleen suorinta reittiä kohti maalia. Säätiedotukset eivät ainakaan alkuvaiheessa luvanneet yhtään parempia tuulia pidemmän matkan valitseville.

Olemme saaneet Edinburgh veneestä ison pahvilaatikon m&m suklaarakeita; ilmeisesti joku veneen miehistössä työskentelee Mars suklaafirmalle. Suun saa varmasti makeaksi, sen verran paljon noita pikkulaatikoita hyllyihin tungettiin.

Alkuun meillä oli ihan mukavaa tuulta mutta toinen yö oli todella pitkä. Tuuli kuoli välillä kokonaan ja mikään ei ole raivostuttavampaa kuin kuunnella purjeiden pauketta eteläisen Atlantin maininkien keinutuksessa. Nyt jo kolmannet ”doldrums” eli tyynet vyöhykkeet; eikös valtamerillä pitänyt tuulla ja lujaa.

Tämä keli oli säätiedotusten mukaan kyllä tiedossa joten yllätyksenä se ei tullut. Kaikki veneet kärsivät siitä yhtä lailla sillä tässä vaiheessa erot olivat vielä pieniä ja koko laivue aika hyvin kasassa. Kun sitten pitkän yön lopuksi saatiin spinaakkeri vetämään oli auringon nousukin yhtä juhlaa.

Zulu Express kulkee 15,1 solmua – kaikki lysti loppuu valitettavasti aikanaan …
Olimme ristineet vahtivuorot määränpään teeman mukaisesti Zulu ja Vuvuzela. Heikkotuulisen alun jälkeen saimme kunnon tuulen taaksemme sivulle ja nautittava spinaakkeriajo alkoi. Yön täysikuun loisteessa eteläisen Atlantin yhä kasvavien aaltojen keinunnassa nautimme kärkikolmikossa matkanteosta täysin palkein. ”Tästähän me olemme maksaneet”, totesi norjalainen Ole minulle yövahdissa ruorin takana. Menimme nukkumaan klo 3 ja aamulla heräsin omia aikojani omituiseen hiljaisuuteen. Herätysaikakin oli jo tunnilla mennyt ohi. Mistä oikein onkaan kyse? Sara kertoi, ettei mitään kiirettä, purjeen kimpussa on jo puolet miehistöstä kippari mukaan lukien…

Näky keulakannella oli lohduton. Kipparimmekin sanoi ettei koskaan elämässään vielä ollut moista nähnyt. Aamuyöllä oli valmistauduttu spinaakkerin laskuun ja Yankee keulapurjeen nostoon. Anti-Wrap verkko oli laskettu kun juuri pahimmillaan tuuli puhalsi puuskan ”väärästä” suunnasta ja kietoi spinaakkerin nostimineen keulaharusten ympäri. Sotkua selviteltiin 10 tuntia, miehiä kävi mastossa jatkuvasti vuorotellen mutta loppujen lopuksi purje saatiin alas vasta osittain leikkaamalla. 9 kappaletta lattialla oli surullinen näky. Saa nähdä tuleeko siitä enää kasaan parsimalla kunnon purjetta. Johtoasema suli kokonaan ja vasta iltapäivällä olimme matkavauhdissa uusin purjein sotkujen selvitysten jälkeen.

Purjeenkorjauksesta taisikin tulla miehistöä yhdistävä tekijä. Vapaahetkinä pari kolme korjaajaa muodosti salonkiin pienen piirin, toisten teipatessa rikkoontuneita saumoja, toisten pyörittäessä ompelukonetta. Paksut kulmat oli pakko ommella käsin ja siinäpä sitä aikaa vierähtikin. Uuden purjeen saisi kuulemma menettämällä 4 pistettä. Siihen ei kuitenkaan haluta lähteä vaan yritetään selvitä 500 punnan korjausbudjetilla purjeentekijällä. Kapkaupungissa oli edessä vielä hikinen urakka viimeistelyssä purjekorjaamossa mutta niin vaan saatiin purje kasaan.

Eteläisen Atlantin yksinäisyydessä oli mukava tietää että ympärillä on sentään 9 muuta venettä parinsadan mailin säteellä. Rion edustan sekamelskasta selvittyämme ja kaikenlaisia aluksia väisteltyämme kohtasimme näillä yksinäisillä vesillä laivoja vain satunnaisesti. Lentokoneitakaan ei näkynyt yökausiin yhtäkään. Tuulen voimistuessa maininkikin kasvoi ja metrien korkuiset aallot murtuivat ympärillämme antaen mahtavan äänimaailman ruorimiehen niskan taakse. Usein viihdyinkin yövuoroissa nimenomaan peräkannella jossa oli mukava seurata ison veneen kiipeämistä aallon harjalle ja sitten taas alamäkeä alas.

Moni oli luullut että tämä osuus olisi myötätuulipurjehdusta mutta säiden haltija oli päättänyt aivan toisin. Toista viikkoa ajettiin luovia, alussa tosin vähän löysemmällä tuulikulmalla. Loppujen lopuksi päädyttiin tiukkaan luoviin päiväkausiksi aina kerran pari päivässä halssia vaihtaen. Tuuli ei sinänsä ollut mikään hirmuinen, enimmäkseen 12-14 m/s, ja ajaminen mukavaa. Kaikki askareet kannen alla vaikeutuivat kyllä melkoisesti. Sitkeästi sinnittelimme eteenpäin vaikka on myönnettävä että tässä vaiheessa joskus kävi jo mielessä kuiva peti määränpäässä, pärskeiden takia kun oli jatkuvasti pidettävä sadeasua. Kun sadeasu kastuu suolavedestä se ei tahdo kuivua millään. Ei ihme että kotoisat makeat vedet siinä mielessä tuntuvat mukavalta. Kuivattelin varusteita välillä generaattorin päällä, saappaita kengänlämmittimillä keittiön pistorasiasta, mutta siellähän ne eikun kastuivat lisää veden tirskahdellessa luukun rakosista sisälle. Makuupussin ympärillä bivvybagissä puolestaan kuivaan housuja ja väliasua omalla lämmölläni. Melkoista eloonjäämistaistelua siis.

Kolmantena yönä tuossa alkumatkan suotuisammassa sivutuulessa ajoin tähänastiset ennätykseni. Koko ajovuoron ajan nopeus oli 12-15 solmua vaikkei meillä ollut kuin Yankee 2 ja kahdesti reivattu isopurje. Isot mainingit antoivat mukavan keinunnan ja pimeän tultua ne ainoastaan tunsi kelmeän kuunvalon antaessa jonkinlaisen aavistuksen niiden koosta. Yhden aallon harjalla tajusin yhtäkkiä että kohta mennään ja lujaa. Tyhjää ”vuorenseinämää” alaspäin näkyi edessä pari veneen mittaa ja sitten mentiin. Nopeusmittari nakutti lukemia aina 23 solmuun saakka kun mentiin mäkeä alas. Huikea tunne joka toistui pienemmässä mittakaavassa vielä useaan kertaan. Aallon pohjalla puolestaan lähes pysähdyttiin nopeuden pudotessa alle 10 solmun. Samana yönä tuulimittari näytti myös kovimmat lukemat tosituulta 46 solmua ja tuossa vaiheessa en nopeuksia ennättänyt katsoa yrittäessäni pitää veneen hallinnassa kuohujen kohistessa lähes 50 asteen kallistuksessa.

Arkiset askareet kuitenkin pyörivät, päivittäiset hommat oli tehtävä ja vene pidettävä liikkeessä. Eteenpäin meitä ajoi tieto sijoituksesta, sinnittelimme koko ajan kakkosena. Vieläkin harmittaa välinpitämättömyys jolla ohitimme pisteportin vaikka neljännestä sijasta ei olisi enää pisteitä herunutkaan. Annoin tarkat ohjeet mihin ohjata kun lähdimme yövuorosta mutta niin vain oli ajeltu ”mihin sattuu” ja jätetty pisteportti väärälle puolelle!

Taktiset valinnat reitillä olivat alkuun vähäisiä kaikkien ajaessa enempi vähempi samaa suuntaa. Vasta puolivälin luoviosuudella alkoi tulla erilaisia valintoja. Säätiedotusten mukaan kipparit valitsivat eri reittejä ja eroja alkoi syntyä. Kipparimme Ollyn taktiikka on melko konservatiivinen ja tällä osuudella se näyttikin toimivan oikein mukavasti

Yöllinen yllätys
Ympärillä on pilkkopimeää, kuunsirppi on pilvien peitossa ja vene kulkee vauhdikasta luovia pärskeiden iskiessä säännöllisesti keulakannen yli. Olemme juuri tarkastaneet sijaintimme karttaohjelmasta sekä tarkistaneet ympärillä vallitsevan hiljaisuuden AIS-vastaanottimella ja tutkalla. Olemme yksin keskellä aavaa etelä-Atlanttia. Yhtäkkiä alle mailin päästä välähtää täyteen valaistukseen laiva, joka näyttää tulevan suoraan päälle. Ruorimies huutaa kipparia apuun ja samalla pärähtää VHF-puhelimen kutsukanavalla kutsu: ”CV11 Visit Finland – this is HMS Edinburgh”. Englannin kuninkaallisen laivaston tutkassa näkymätön hävittäjä antoi todellisen ”tervehdyksen” meille. ”Olemme seuranneet teitä jo pitkään ja tiedämme myös 9 muun Clipper veneen sijainnit”. Kaikelle löytyi selitys kun kuuli, että kapteenina laivalla oli Clipper organisaatioon kuuluvan Gillian Russelin aviomies! ”Jatkamme tästä seuraavana tulevaa tervehtimään, hyvää matkaa” kuuluivat lopuksi hyvän matkan toivotukset puhelimesta.

Purjeen korjauksen lomassa iltayön hiljaisuudessa kävimme syvällisiäkin keskusteluja kipparin kanssa kahden. Paljastui että tuoreella Mrs. Osbornella olisi syntymäpäivä ja päätimme tietysti ilahduttaa Ollya laululla ja kakulla tapahtuman kunniaksi. Kovin oli kipparimme mieluissaan tapahtumasta.

(Kakku Ollyn vaimolle Lucylle)

Vesikoneen kanssa taistelin useina päivinä. Olimme käyttäneet tankkivetemme loppuun (osin holtittoman tiskiveden käytön myötä) ja siirryimme vain juomaveden käyttölinjalle ottaen käyttöön jopa varakanisterit. Ehkäpä siitä tuli tarvittava opetus. Vesikone ei toimi kunnolla jos veneen alla on kovasti ilmaa esimerkiksi kuoppaisella kelillä ja vedenpaineen sijaan pumppu pumppaakin vain ilmaa.

Kun pääsimme viimein luovilta sivutuuleen ja jopa spinaakkeriajoon, muuttui ilmapiiri taas ”selviytymisestä” normaalimmaksi. Sen huomasi puheensorinasta vahtivuoron aikana. Kovassa kelissä kannella oli suhteellisen hiljaista, eihän puhe kunnolla edes kuulunut tuulen ja aaltojen pauhun yli.

Jokaisessa purjeveneessä matkaa mukana ”spagettimies” jonka aikaansaannoksia ovat omituisiin paikkoihin köysiin ilmestyvät solmut. Meidän spagettimies lisäksi yhtenä yönä käynnisti omia aikojaan veneen pääkoneen. Sitä ei edes millään meinattu saada sammumaan, ja peruutusvaihdekin oli vielä päällä. Ilmeisesti kosteus oli aikaansaanut jossain oikosulun sillä kelien kuivuttua ei moista ilmiötä enää ilmennyt.

Norjalainen Ole oli tuonut mukanaan sekstanttinsa ja opettelin käyttämään sitä käytännössä. Tiedän kyllä sen periaatteet mutten ollut koskaan vielä käytännössä kokeillut. Lukemien ottaminen oli suhteellisen yksinkertaista mutta sekunnin päälle ajoitettavaa. Olella oli kännykässään ohjelma joka laski parametrit, muutoin olisimme joutuneet työlääseen taulukoiden selaamistyöhön. Parametrien avulla piirrettiin sitten koordinaatisto ja aamu- ja iltalukemien avulla saatiin paikkamme määritetyksi. Tarkkuudeksi sain hämmästyttävän hyvin 7,6 mailia sivuun GPS-lukemasta! Riittänee käytännössä valtamerellä jossa rannan kyllä näet ennen tuota. Ymmärrän kyllä nyt miksi entisajan laivoissa navigaattorit olivat kullanarvioisia ja koko heidän aikansa menikin varmaan näihin paikanmäärityslaskuihin.

Ohitimme parinsadan mailin päästä eteläisen Atlantin ainoat asutut saaret Tristan de Cunhan. Pari venettä oli valinnut eteläisen reitin ja Yorkshire jopa ajoi saarten välistä. Ihmetellä täytyy miten 300 ihmistä sinnittelee pääasiassa kalastuksella lähes 2000 mailin päässä kenestäkään muusta. Tänne jos tulisi huviveneilemään (mikä hullu ajatus!) olisi nämä mahtavat kalliosaaret ilman muuta määränpäänä. Kartan mukaan sieltä löytyy jopa pieni satama kunhan tuulensuunnat ovat sopivat.

Viimeiset päivät ennen Kapkaupunkiin tuloa olivat piinallista kissa-hiiri leikkiä heikkenevissä tuulissa. Olimme kärkikolmikossa ja yritimme heikon tuulen spinaakkerilla parhaamme pitääksemme kilpakumppanimme aisoissa. GoldCoast oli pääasiassa 50 mailia edellä etelämpänä ja DeLageLanden saman verran meitä jäljessä saavuttaen pikku hiljaa koko ajan. Viimeisenä päivänä Afrikan mantereen siintäessä jo edessä luulimme kaiken olevan ohi. Vauhtia oli 10 solmua hyvässä sivutuulessa isoilla aalloilla ylittäessämme Kapkaupunkiin menevän laivaväylän, kohtisuoraan kuten meitä oli käsketty. Pian ylityksen jälkeen jouduimme mantereen tyveneen ja viimeisen 10 mailin kulkemiseen meni 5 tuntia. Kevyin Windseeker purjekin piti kaivaa uudelleen esiin ja moraalin nostamiseksi jopa meloimme venettä. Totuuden nimissä on sanottava että melomalla sitä et kyllä saa liikkumaan. Kaikki olisi muutoin ollut o.k ellei DeLageLanden vene olisi ollut vain 15 mailin päässä. Onneksi he ajoivat samaan tyveneen ja illan hämärtyessä syyskuun 27. päivän iltana kiinnityimme Victoria&Alfred Waterfront satamaan aivan Kapkaupungin sydämessä. Upea saavutus toinen tila toisen kerran oli saavutettu. Olimme syystäkin itsestämme ylpeitä.

Osa 12 Madeira - Rio de Janeiro (Brasilia)

Doldrums – squalls , päiväntasaajan tyynet ja ukkoskuurot

”Seuraamme toista tuntia keskellä yötä tutkasta tumman puhuvaa suurta pilveä arvioiden sen liikkeitä ja tuulia. Sitten se kuitenkin yllättää. Kuulen äkkiä ruorissa olleen Paulin huudon: ”Jiippi”, ja sitten mentiin. Carlin kanssa etukannella yritämme ohjata villisti heiluvaa spinaakkeria oikealle puolelle etuvanttien ympäriltä. Kipparimme Oly on saanut äkkiherätyksen ja on salamana kannella ottaen ruorin ohjaten meidät oikeaan suuntaan saaden purjeen vetoon ilman vahinkoja. Anti-wrap verkko näytti taas kyntensä. Hetken aikaa menemme pilkkopimeässä täysin väärään suuntaan. Kohta kaikki kiljuvat yhteen ääneen minulle ”Spike” merkiksi spinaakkerin laskuun mutta en tahdo kuulla mitään aaltojen pauhun yli. Viimein purje saadaan alas ja suunta isopurjeella oikeaan suuntaan. Siirryn ruoriin ja alan vääntää venettä kurssilleen taivaan aukaistessa makeavesisuihkun. Päivällä olimme viritelleet helteessä paloletkusta suihkun, nyt saamme makeavesihuuhtelun kaupan päälle. Silmiä pitää suojella kun mitään ei pisaroiden paukkeessa näe. Greg hakee laskettelulasinsa voidakseen jatkaa ruorissa ja saamme vähitellen kaiken hallintaan. Pari tuntia tätä lystiä kestää. Sitten killutaan taas tyvenessä. Olin aiemmin ajatellut että toistaiseksi olimme sateilta säästyneet. Nyt tropiikissa saimme niitä toista päivää lähes alinomaa.”

Olemme taas matkalla, toinen kilpailu kohti Brasiliaa ja sen kuuluisaa Rio de Janeiroa on päässyt vauhtiin Madeiralta. Startissa taisimme olla vähän ruosteessa sillä ”juutuimme” saaren tyveneen ja muut lähtivät jatkamaan menoaan edellämme. Kyllä harmitti. Siitä sisuuntuneena vedimme spinaakkerilla illan mittaan ehkä vähän liiankin pitkälle. Sain pitkän ohjausvuoron ja entinen nopeusennätykseni 13,7 solmua oli kevyttä kamaa. Ensin 13,9, sitten 14,4, sitten harmittavasti 14,99 kunnes räjäytin potin kunnon surffissa 18,88 solmua. Fiilis oli mahtavaa ison veneen surffatessa aallon harjalla. Kipparimme Oly vahvisti sen Visit Finland veneemme nopeusennätykseksi. Myöhemmin GoldCoast vene ajoi n. 23 solmua ja Clipper ennätykseen 27 solmua on vielä matkaa. Ehkäpä Etelämerellä, tai sitten pidämme purjeemme ehjinä toisin kuin eräät toiset.

Otimme kuitenkin karkulaiset kiinni. Siinä vaiheessa kipparin järki komensi meidät spinaakkerin laskuun. Juuri ennen kuin kaikki oli valmista iso aalto yllätti ja vei vielä meidät broachiin. Etukannella oli valmisteluja tekemässä iso joukko miehistöä, eikä se kuulemma kannen allakaan mieluisalta tuntunut. Spinaakkeripuomin pää viisti meren pintaa vaikken sitä isopurjeen takaa nähnytkään. Minulta meni muutama sekunti ennen kuin tajusin olla kääntämättä peräsintä ääriasentoon vaan koettaa saada pumppaamalla vene suuntaansa. Noin 20 sekunnin kuluttua olimmekin taas suunnassaan mutta hyvin pian sitten tavallisilla keulapurjeilla spinaakkerin sijaan. Niilläkin Paul ajoi ennätyksekseen 17,7 solmua.

Onneksi Carl älysi laittaa talteen ”BigBrother” kameramme muistikortin. Meillä on takastaagissa kiinni 3 tunnin jatkuvaa nauhoitusta tekevä valvontakamera, ja kelasin sitä pitkään selvittääkseni syyn miksi vene lähti broachiin. Selvää syytä en keksinyt mutta ne tyypilliset selitykset; iso aalto, tuulenpuuska, ruorimiehen herpaantuminen – ja sitten mennään. Otetaan tästäkin opiksi.

Toinen opiksi otettava tapahtumasarja sattui seuraavana päivänä spinaakkerioperaatioissa. Olemme vähän alimiehitetty vahtivuoro ja olisi pitänyt pyytää muita avuksi. Yritin hoitaa kahta tehtävää peräkkäin sillä seurauksella että spinaakkerin jalusköysi pääsi nostossa irti ja tempaisi kunnon paukauksen jalkaani. Pienellä ruhjeella siitä onneksi selvittiin. Carter sai samana iltana käteensä tyypilliset palovammat yrittäessään pitää nostinköyttä hallinnassaan. Pahiten kävi Riikalle joka liukastui avojaloin sivukannella ja sai kätensä kolme murtumaa ja perillä lastan siihen. Tässä veneessä on opittava kulkemaan varoen, hallitsemaan valtavia voimia vinssien avulla, tarkkailemaan koko ajan köysistön kuntoa ja opittava kunnioittamaan tuulen voimaa.

Opiksi on otettava monessa muussakin asiassa. On meillä ruokaostokset ollut suunnittelemassa alan asiantuntija, mutta jos veneilykokemus puuttuu lopputulos ei ole paras mahdollinen. Helteessä perunatkin pilaantuvat alta aikayksikön ja Atlantin kalat saivat taas ruokaa. Kunnon pihviä tekee jo mieli eikä meillä ole mukana edes purjehtijan perusmuonaa – Corn Beef ! Englantilaisten makumaailma on melko lailla erilainen kuin minulla, mutta pääasia että energiaa riittää. Lounaaksi perunamuusia papujen kanssa tuntuu vaan vähän köyhänlaiselta.

Kokkivuorolla Gregin kanssa taas sävelsimme menua uuteen uskoon. Olemme perustaneet italialaisen ravintolan ”Clipperia”, sillä kerran viikossa oleva kokkivuoromme toistaa aina samaa ruokalistaa. Onneksemme mittavirhe keiton vesimäärän annostelussa kääntyikin eduksemme, sillä kermainen keitto maistuikin paljon paremmalta laimeampana versiona. Kakkuosasto sai jatkoa KapVerde kakulla, mutta veneen kulkiessa kallellaan uuni paistoi toisen puolen paljon kypsemmäksi. Seuraavan viikon kakut jatkoivat teemaa; Mid-Atlantic sekä lähestyminen Rioa ”Sokeritoppa” vuorineen. Kannelta löytyi koko ajan lentokaloja ja perkasin yhden ja paistoin pannulla maistiaisiksi. Kipparillemme kelpasi mutta joillakin on jo kadonnut käsitys ruoan alkuperästä; ei kala marketin hyllyllä kasva, ja tuoksuu kuten kalan kuuluukin.

Parin päivän sisään rutiinit taas alkoivat muotoutua. Vahtivuoro toisensa perään, lempeät lämpimät tropiikin yöt, tuttujen saarien ohitus Kanarian kohdalla, sijaintitietojen odottelua, taktisten vaihtoehtojen puntarointia, nukkumista aina kun siihen on mahdollisuus. Sijaintimme oli puolivälin tienoilla eikä mitään erityisiä kikkoja ollut kukaan vielä esittänyt.

Seuraavan päivänä teimme tärkeän taktisen päätöksen. Siirryimme näkymättömiin muilta ja lähdimme ohittamaan Kap Verden saaret poikkeuksellisesti itäpuolelta. Saman taktiikan oli aiemmin valinnut NewYork vene. Kaikki perustui sääennusteisiin jotka trooppisten matalapaineiden liikkeiden myötä lupasivat länsipuolelle hyvien tuulien jälkeen isoa tyyntä aluetta, meille puolestaan heikkoa mutta koko ajan jonkinlaista tuulta. Muista veneistä kaksi valitsi todella läntisen pitkän reitin. Loput tulivat enempi vähempi keskeltä Kap Verden saaria tai vierestä. Sinänsä valinnassamme ei ollut mitään vikaa mutta tyyni alue muille ei vain toteutunutkaan ennustetulla tavalla ja siinäpä oli tämän kisan ratkaisu. Keskeltä menneet kolme venettä porhalsivat parhaisiin tuuliin, länteen menneet joutuivat loppujen lopuksi luoville ja me jäimme pysyvään keskikastiin koko loppumatkaksi. Sijoituksena viides tila oli kuitenkin oikein hyvä ja olimme ihan tyytyväisiä omaan suoritukseemme.

Korjauskohteita löytyy ”uudesta” veneestä koko ajan. Tankkien ja vessojen putkien letkukiristimet näkyy järjestään olevan ”ruostumatonta” terästä ja tippuvat yksi toisensa jälkeen. Ei olisi mukavaa saada merivettä suihkuna sisään vessan vesiotosta! Vedentekokoneen opiskelussa meni yksi iltapäivä mutta nyt tiedän suodattimien niksit ja keinot joilla vesi saadaan riittämään. Valitettavasti tankkien täyttöastetta ei tiedä muusta kuin punkassaan olevan Nickin huudosta ”Täynnä” veden alkaessa tippua huohotusputkesta otsaan. Monta teknistä puutetta olisi voinut järkevimmäksi korjata. Dieseltankkien täyttöaukot huohottivat dieseliä pilssiin ja letkunkiristimien kiristäminen tehdasasennuksen jälkeen lopetti ilmeisesti osan vuodoista. Pumppaamalla dieselin toiseen tankkiin saimme ongelman toistaiseksi taka-alalle. Tiedossa on taas kiireisiä huoltopäiviä Riossa, minut kun vielä valittiin vetämään huoltopäivien organisointia.

Generaattorin siipipyörän vaihdossa kipparimme Olyn kanssa vierähti yksi aamupäivä. Yöllä huomasin että akkujen jännitteet on tosi matalalla, kiireesti siis generaattori lataamaan. Sepä ei vaan suostunutkaan käymään kuin lyhyen aikaa ja sammui. Niinpä vietimme yön otsalamppujen valossa ja aloimme päivänvalossa hajottaa generaattorin suojuksia päästäksemme vesipumppuun kiinni. Tuttu Johnson pumppu omastakin veneestä mutta kiitos generaattorivalmistaja Cumminsin he olivat sijoittaneet generaattorinsa lähes suoraan Nanni-Kubotan perään ja työskentelytilaa jäi pari senttiä. Mahallamme ähkien toinen toiselta puolen jouduimme irrottamaan vesiletkuja ja muuta roipetta ennen kuin saimme pumpun irti. Käsikirjakaan ei kertonut tätä proseduuria vaan jouduimme yrityksen ja erehdyksen kautta sen selvittämään. Impelleri oli täysin pieninä palasina joten Ollyn arvio keittämisestä oli ihan oikea. Nytpä osaamme vaihdon tehdä ja ajattelimmekin myydä tietotaitoa muille veneille. Taas arvio kipparimme monipuolisista taidoista nousi yhdellä pykälällä.

Eipä olisi ollut mukavaa jäädä ilman sähköä loppumatkaksi sillä myös pääkoneen akut olivat tyhjentyneet (kytkentävirhe?). Sittenpä olisi siirrytty perinteiseen merkintälaskuun ja varmaan kaivettu laivan sekstanttikin esille.

Tietotekniikka temppuili monellakin tavoin. Invertteri kytkeytyy pois akkujen varaustilan pudotessa liian alas ja tietokoneiden näytöt sammuvat. Generaattoria pyöritetäänkin joka päivä, sähkön säästö kun kaikilla ei oikein verissä ole. Toinen satelliittiyhteyksistä oli pitkään poikki. Sitten Del keksi perinteisen tietotekniikan ratkaisun; laita asetukset manuaalisesti alusta alkaen äläkä luota automaattisiin. DNS-osoite numeroin annettuna alkoi toimia! Saamme veneeseen päivittäin GRIB-sääkartat ja FNOC:n sääkuvat Muiden veneiden paikkatiedot tulevat 6 tunnin välein. Ne syötetään karttaplotterin ohjelmaan kömpelösti tekstieditorin kanssa. Kaikki muukin tiedonsiirto pelaa muistitikkujen varassa, vaikka verkotukseen on valmistauduttu koneiden nimeämisellä ja sähkötaulujen takana kulkee jo valmiit kytkemättömät verkkokaapelit.

Tyyni vyöhyke ylitettiin loppujen lopuksi melko mukavasti ja vain n 12 tunnin ajan venevauhti oli vain pari solmua. Sen jälkeen eteläisen Atlantin pasaatituulet alkoivat voimistumistaan voimistua. Ensin oli sateista ja heikkotuulista ykkösgenuan keliä, pikkuhiljaa kovempaa tuulta jolloin purjeina olivat reivattu iso ja pienin Yankee3. Näin mentiin päiväkausia suuren ympyräreitin reittiä, sillä pikkuhiljaa vastainen etelätuuli kääntyi kaakon kautta itään antaen meille koko ajan sopivan tuulikulman luoviin. Merenkäynnin asetuttua kohtalaiseksi varsinkin yöpurjehdus tähtikirkkaan taivaan alla oli upea kokemus. Linnunratakin näkyy ihan eri lailla kuin Lontoossa, totesi Paul. Ahkerana ruorimiehenä saan näköjään ajaa ihan kyllikseni ja olen näköjään kipparin luottamuksen kykyihini saanut osoitetuksi. Meillä on paljon hyviä ruorimiehiä ja tällöin samoilla purjetrimmeillä vauhti on kiinni siitä kuinka hyvin suunnassa kestetään ja aaltojen liikkeet ennakoidaan ja otetaan vastaan.

Tropiikissa ilma on kuumaa ja hiostavaa. Meillä on puhaltimet vuoteiden päällä ja ne auttavat helpottamaan oloa nukkuessa. Usein kuitenkin huomaan kipuavani kannelle happea haukkaamaan ja maisemia katselemaan. Tuuli kuitenkin aina vilvoittaa. Öisin ilma on mukavan lämmin, tosin kostea eikä sadekuuron odottelu sadekamppeissa oloa helpota.

Brasiliaa kohti purjehdittiin luovia mukavassa tuulessa 20-30 astetta kallellaan samaa halssia yli viikko. Ainoita ”tapahtumia” päiviin ja öihin toivat äkilliset sadekuurot tuulirintamineen ja vaihtuvien tuulenvoimakkuuksien aiheuttamat purjevaihdot. Yankee purjeiden leikkauksen ymmärtää kun vesi lentää purjetta pitkin eikä kuitenkaan paina sitä veteen. Kahdesti olemme kyllä keulapurjeen vaihdossa kalastelleet osin karkuun päässyttä purjeen huippua. Meri vetää äkkiä haltuun voimalla omaansa. Juuri ennen aamuvuoron loppua tarkoituksella otin keulamiehen paikan purjeenvaihdossa ja sainkin kyllä kunnollisen suihkun. Ainoa haitta oli suolavesi silmissä, muutoin lämmin trooppinen vesi tuntui oikein mukavalta.
Samalla halssilla ja kallistuksella ajaminen on sinänsä selkeää. Kun tavaran jonnekin laittaa niin siellä se myös pysyy. Punkkaan nouseminen on minulle yläpuolella nukkuvalle vaan entistä haasteellisempaa veneen kulkiessa välillä 45 asteen kulmassa. ”Tukeva” ote vaatekomeron reunasta, toinen jalka alapunkan orrelle ja siitä kierähdystyylillä mahalleen patjan päälle. Helpompiakin nukkumapaikkoja olen nähnyt mutta sinne päästyään uni kyllä maittaa sillä vuode on valmiiksi kallistettu muodostaen mukavan pikku sopen nukkumiseen.

Päiväntasaajan ylitys 25. elokuuta juuri tarkalleen 12:00 UTC oli luonnollisesti elämys. Meillä ei ollut ketään aiemmin päiväntasaajaa ylittänyttä mutta lepyttelimme silti merenjumala Neptunusta lahjoillamme ja juhlistimme tapahtunutta kuohuviinilasillisella. Teeman kunniaksi jokainen oli kehittänyt päähineeksi mitä kummallisimpia hattuja ja kipparimme Oly merirosvotyyliin veti koko shown.

Mahtavaa oli myös ohittaa Fernando de Noronhan saaret joista aina lukee purjehduskilpailujen kääntömerkkinä. Brasilialla on hallussaan myös pienet Sao Pedron/Sao Paulon saaret joilla asuu 4 henkeä, jolloin maapalasta voidaan pitää osana mannerta vaatien kalastusvyöhykkeitä ja mahdollisia öljyvaroja yms.

Vahtipäälliköt päättivät laittaa päälle kisan siitä kuka vetää pisimmät vahtivuoromatkat. Vedonlyönnin kohteena oli voittajille kolmen ruokalajin illallinen Riossa. Sinänsä lapsellista sillä veneessä on paljon muutakin tekemistä kuin ohjaus ja trimmaus; ei vesi tankkeihin itsestään tule, ei töpselistä sähköä riitä loputtomiin, tarkastuksia ja huoltokohteita riittää. Mutta vauhtia piisaa, itsekin sain mittariin hyvät lukemat 12,4 solmua. Myöhemmin veto purettiin, sillä eiväthän olosuhteet ole läheskään tasapuoliset eri aikoihin.

Etapin määräsatamaan Rioon tulo tuntui kaikilla olevan puheissa viimeisellä viikolla. Mitä tehdä, minne mennä jne. Tämä oli kyllä aivan turhan aikaista, sillä matkaa oli siinä vaiheessa vielä 1000 mailia. Brasialia on kyllä vieressä 100 mailin päässä, mutta se on ISO maa ja matka on pitkä. Parhaimmillaan taitoimme kyllä reilusti yli 200 mailin päivämatkoja. Luoviosuus kääntyi viimein sivutuuleksi , ensin kallistus hävisi ja viimein mentiin yö jopa spinaakkerilla. Tuuli kuitenkin hyytyi ja kahden spinnuvaihdon jälkeen ajettiin hiljalleen kohti Rioa, vielä 500 mailia. Säätiedotukset pitivät myös paikkansa ja kaksi viimeistä päivää jouduttiin vielä tiukkaan luoviin öljykenttien valojen ja liekkien valaistessa maisemaa vieressä. Toiseksi viimeisen yön ”saavutuksena” voidaan pitää kolmen mailin takapakkia, sillä jouduimme kalastelemaan kannella ollutta purjetta osin vedestä lähes 30 solmun tuulessa ja reivauskin tehtiin piissä ollessa.

Viimeisen yön vahtiin tullessa olin ilmeisesti sen verran matkasta väsynyt että puin pimeässä sadehousut väärin päin päälle. Mikäs siinä mutta virheen huomasin vasta kun saappaat ja suojuksetkin oli puettu. Vuoron lopussa puolestaan huomasin että anorakkimallinen sadetakki on huomattavasti helpompi riisua kun ensin ottaa pelastusliivin yltään pois!

Perjantaina syyskuun 2. päivänä iltapäivällä saimme kuitenkin näkyviin Rio de Janeiron sokeritopan, Kristuspatsaan ja tyhjät hiekkarannat (pilvinen viileä päivä). Epätavallinen sää, joka kyllä pian muuttui. Kunnon 12 tunnin yöunet ja aamulla sitten siivoukseen ja huoltotöihin. Viikon maissaolon puitteissa ennätti kyllä nähdä kaupunkiakin ja sen nähtävyyksiä mutta valmistelut ja varustelut seuraavalle osuudelle olivat käynnissä kaiken aikaa. Kapkaupunkia kohti 12. syyskuuta…

Osa 11, eka kilpailu Englanti-Madeira

Matkaan on viimein päästy ja ensimmäinen osuus Maderalle on takana. Odotukset ovat olleet korkealla ja kyllä täyttyneetkin, suunnilleen samalla tavalla kuin olin odottanutkin.

Veneemme Visit Finlandin kastoi kipparimme Olly Osbornen tuore vaimo Lucy ja mukana oli Matkailun Edistämiskeskuksen johtaja Jaakko Lehtonen. Hieno tilaisuus jonka jälkeen käytiin purjehduksella Southamptonin lahdella kokeilemassa veneen kulkua. Olisi pitänyt kokeilla kaikkia purjevarustuksia, sillä pari varustelupuutetta havaittiin lopuksi vasta selällä kun niitä olisi tarvittu. Kaikkea kun ei millään pysty etukäteen näköjään valmistelemaan.

Viimeisten päivien ohjelmaan ennen lähtöä kuuluivat yhteiset tiedotustilaisuudet ja omat miehistökokoukset sekä ystävien ja perheiden vierailut. Väkeä lappoi veneissä koko ajan . Heitin tippa silmässä silloin kotiväelle hyvästit, soittaminen oli vaikeaa ja tekstiviestinkin kirjoittaminenkin nosti tunteet pintaan. Seuraavat 5 kuukautta ollaan poissa ja yhteyttäkin saa kunnolla vain pysähdyspaikoissa.

Viimeisenä aamuna heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hiljaisessa satamassa. Tunnin sisään kuitenkin kaikki muuttui ja yleinen hulina alkoi. Kävin satamatorilla jakamassa viimeiset tänne varatut Sisu-pastillit ja Suomi-oppaat. Navigaattorimme Tomin kanssa olimme ladanneet säätietokartat mukaan ja niitä vielä lähdön hetkellä puntaroitiin. Joukkueet esiteltiin lavalla ja meidän joukkueemme joulupukki sai tietenkin ansaitun huomion. Veneemme onkin ”Joulupukkivene” ja sen vahtien nimet ovat ”Pukki” ja ”Poro”, itse kuulun porovahtiin toimien sen varavahtipäällikkönä. Sen jälkeen marssittiin veneille, veneet ja miehistöt siunattiin matkalle tunteikkaassa mutta koruttoman yksinkertaisessa tilaisuudessa. Köydet irti ja matkaan. Kansaa oli vilkuttamassa rannat mustanaan ja paraatiin sekä itse lähtöön osallistui satoja saattoveneitä. Oli melkoisen mahtavaa ajaa muodostelmassa saattoveneet molemmilla puolin ja takana laivaston helikoptereiden tukialus HMS Illustrious. Lääkärimme Carter kertoi pelanneensa rugbyottelua 60.000 katsojan edessä ja samalta tuntui kuulemma nytkin.

Kipparimme Oly on itse rauhallisuus. Hän ottaa tilanteet maltilla, puntaroi vaihtoehdot, antaa ohjeet tavallisella puheäänellä eikä tunnu hermostuvan mistään. Tuo tunne tuntuu tarttuvan miehistöönkin ja sen huomaa mm. öisestä keskustelusta kannella; ikään kuin herättäisimme nukkujat jos puhuisimme kovempaa.
Luulin että päiväntasaajan tyyni vyöhyke sijaitsee nimensä mukaisesti siellä, mutta se on tainnutkin ilmastonmuutoksen myötä siirtyä Englannin Kanaaliin. Ensimmäisen illan jälkeen tuulet tyyntyivät ja yöllä menetimme väliin jopa kokonaan ohjattavuuden. Välillä tuuli vei meitä mukavasti 8 solmun vauhtia mutta välillä jouduttiin ankkuroimaan ettei vuorovesi olisi vienyt väärään suuntaan.
Purjevaihtoja teimme ihan urakalla, jotta eri kombinaatioilla saataisiin paras vauhti. Alun puolivälin sijoituksemme parani hiljaisissa tuulissa ja johdimme useaan otteeseen kisaa. Seuraamme toisiamme tarkasti sähköisin AIS-laittein ja voi että tuntuu mukavalta jättää kilpakumppani taakse. On tässä sen verran kisan makua vaikkei ihan veren maku suussa mennäkkään.. Yöllä pidämme 4 tunnin vahteja ja päivällä on 6 tunnin vuorot jolloin yövuorot vaihtuvat joka yö erilaisiksi.
Biskajan lahdella keli sitten muuttui. Atlantilta lähestyvän rintaman edellä tuulilukemat eivät vielä myrskyrajalle nousseet mutta kyllä aallokko melkoisesti 46 tonnista venettämme heilutteli. Osa miehistöstä sairasti meritautia ja me loput pidimme venettä liikkeessä vastatuuleen luovien. Koputan puuta kun tähän asti olen aika hyvin merisairaudesta selvinnyt.

Syntymäpäivääni merellä juhlistettiin ainoastaan suklaapatukalla tuona sateisena ja tuulisena päivänä mutta asia korjaantui seuraavana aurinkoisena päivänä kunnon suklaakakun myötä. Parasta oli kuitenkin nähdä molempina päivinä hymyilevät naamat ympärillä. Yhteenhitsautuva miehistö ei olosuhteita valittanut vaan punnersi eteenpäin. Melkoisen monta erilaista syntymäpäivää olen veneellä viettänyt ja kyllä tämä päivä sinne kärkijoukkoon kiilaa.

Portugalin rannalta Capo Finisterren jälkeen otimme reittivalinnaksemme suoran reitin Madeiralle. Siihen asti olimme olleet lähes koko ajan johdossa mutta GoldCoast Australia otti itäisemmän reitin, sai paremmat tuulet ja painui väkisin ohitsemme. Kaksi viimeistä päivää saimme purjehtia loistavassa purjehdussäässä, parempaa ei juuri voinut hakea. Lämmin meri, lämmin aurinkoinen ilma, myötäistä pohjoistuulta 10-15 m/s ja spinaakkeriajoa kasvavassa myötäaallokossa.
Madeiralle saavuimme illansuussa luovien pari viimeistä mailia maalilinjalle ylisuurin purjein mutta saivatpahan kuvaajat kunnon kuvaa kun ei meinannut reelingillä edes pysyä menossa mukana.

Näin kuvailin tuntoja matkan varrelta

”Vahtivuoron vaihto!” kuuluu käskevä ääni gheton (makuutilamme) ovelta klo 2:40. Herään sikeästä unesta enkä alkuun edes hahmota missä olen. Kömmin yläpunkalta alas ja alan pukea sadeasua, saappaita, suojuksia ja pelastusliiviä sekä turvaköyttä päälleni. Niiden pukemiseen menee 45 astetta kallellaan olevassa jatkuvasti keinuvassa Visit Finland veneessämme lähes 20 minuuttia, vaikka homman tekisi kotona parissa minuutissa. Pääsen lopulta kannelle sysipimeään yöhön. Siellä ei näy kuin muutamista kaidetolpista heijastuva punaisen kompassivalon loiste. Aaltojen pauhun perästä kuulee mutta kaverin sanoja ei. Mastonhuippuvalomme tricolor on jälleen pimeä, olemme todella piilossa (”stealth mode”) ennen kuin saamme kannen ajovalot toimimaan. Vihreä valo ei pala joten lähden vaihtamaan sitä keulakannelle. Vene pomppii ja suolainen vesi ryöppyää mutta lampun vaihto sujuu aika helposti. Sitten vain takakannen nurkkaan takastaagiin nojaamaan turvaköyden varaan seuraavaa tehtävää odottamaan; ohjausvuoro, trimmaus, purjeenvaihto …

Tällainen oli 55 vuotis syntymäpäiväni Biskajan lahdella elokuun alussa 2011. Clipper purjehdus oli alkanut aivan onnettomissa tuulissa ja vielä kierrettyämme Ile d’Ouessantin saaren Ranskan luoteiskärjessä keskiyöllä valtavan majakan napsutellessa valoaan Biskajan myrskyjen kuvaukset tuntuivat kaukaisilta. Aamuyön lepovuoron jälkeen tulikin muutos. Atlantilta lähestyvän rintaman edellä tuulilukemat eivät vielä myrskyrajalle nousseet mutta kyllä aallokko melkoisesti 46 tonnista venettämme heilutteli. Osa miehistöstä sairasti meritautia ja me loput pidimme venettä liikkeessä kahdesti reivatulla isolla ja pienemmillä keulapurjeilla. Koputan puuta kun tähän asti olen aika hyvin merisairaudesta selvinnyt. Yritin tunnin ajan säätää tehdastuoreen Yankee3 purjeen alaliikkiä, mutta lopputuloksena oli vain tehokas aamusuihku. Onneksi on kunnon varusteet ja sisältä päin olin täysin kuiva.

Perunavarastomme levisi köysivarastoon kiinnikeremmien katketessa, ja pahempi seikka selvisi vasta seuraavana päivänä tuulen laannuttua. Ilmeisesti varaston luukun ikkuna oli jäänyt tuuletusasentoon jolloin jokainen aalto toi annoksen vettä varastoon josta se valui pilssiin. Huumorimielellä kuitenkin pumppasimme aamulla vettä ulos, pelastimme muonapussejamme ja heitimme kastuneita spagettipaketteja pois. Aika monta asiaa on näköjään opittava kantapään kautta, osalla kun ei ole mitään käsitystä vene-elämästä ja varustuksesta.

Varmaan tämän vuoksi minusta tehtiin vahtipäällikön varamies. Todellisuudessa meitä nimittäin on kourallinen jotka osaamme ja ymmärrämme purjehduksen kokonaisuuden. Aloittelijoilta kyllä hienosti onnistuu tietyt tehtävät ja oppia kertyy koko ajan lisää, siitä pitää loistava rauhallinen kipparimme Olly Osborne huolen. Vahtivuoroina meillä on illalla klo 19 alkaen 4 tunnin yövuorot ja sitten päivisin 6 tunnin vuorot. Tällä järjestelyllä yöt ovat aina erilaisia ja päivävuoroilla monesti ajetaan sekavahdein jolloin pääsee paremmin tutustumaan toisen vahdin ihmisiin. Tykkään lisäksi päiväunista ja niitä saa otettua sopivasti aina ruoan päälle vahtinsa jälkeen.

Syntymäpäivääni juhlistettiin ainoastaan suklaapatukalla tuona sateisena ja tuulisena päivänä mutta asia korjaantui seuraavana aurinkoisena päivänä kunnon suklaakakun myötä. Parasta oli kuitenkin nähdä molempina päivinä hymyilevät naamat ympärillä. Yhteenhitsautuva miehistö ei olosuhteita valittanut vaan punnersi eteenpäin. Melkoisen monta erilaista syntymäpäivää olen veneellä viettänyt ja kyllä tämä päivä sinne kärkijoukkoon kiilaa.

Lähtijöitä tällaiseen purjehdukseen on monia ja motiiveja yhtä monta. Pallonkiertäjä Paul tokaisee että ”mikäpä ettei” ja aloittaa koko harrastuksen tyhjästä. Aika tekijä hänestä on jo kehittynytkin. Gregillä puolestaan on ollut aiemmin ajatuksena purjehdusammattilaisuus, joten kokemusta on kertynyt. Minä puolestani olen lähtenyt mukaan saadakseni purjehtia, ja sitä on nyt tullutkin tehtyä jo lähes 1500 mailia, ja n. 18.000 edessä. Aika ajoin on koti-ikävä jota onneksi lievittää mahdollisuus yhteydenpitoon veneeltäkin. Olenhan sentään 5 kk poissa yhtä mittaa. Työstä poissa ajatukseni ovat sen verran hyvin että sähköpostin salasanaa piti ihan kaivella muistin lokeroista Madeiralla.

Ensimmäinen viikko on ollut kuin koko Clipper pienoiskoossa. Meillä on tapana pitää puolenpäivän tarinatuokio ja kertoa mukavista ja vähemmän mukavista kokemuksista menneen päivän aikana. Täytyy sanoa, että tyynestä ja tuulesta, vastaisesta ja myötäisestä on saatu nauttia. Oikeastaan jatkuva sade ja kosteus on toistaiseksi pois valikoimasta, Madeirallekin saavuttiin mukavaan +29 keliin.

Kilpailullisesti pärjäsimme ensimmäisessä kisassa loistavasti. Lähdön jälkeen olimme puolivälin porukassa josta pikkuhiljaa hivuttauduimme kärkeä kohti. AIS:lla kantaman puitteissa voimme seurata muita ja saamme positioraportin 6 tunnin välein. Ne ovat tärkeitä taktisia välineitä muita kytättäessä. Joskus jopa oma halssinvaihto taktikoidaan toisen mukaan.

Päiväntasaajan tyyni vyöhyke olikin siirtynyt Englannin kanaaliin. EI voisi olla ikävämpää tunnetta kuin menettää vauhti ja ohjattavuus täydellisesti ja päätyä ajelehtimaan vastakkaiseen suuntaan kuin matkan tarkoitus on! Ankkuriakin käytettiin kahdesti ja kokka vain kohisi vuoroveden kohistessa ohi. Onneksi tuulta sitten löytyi Biskajalta alkaen ihan riittämiin.

Portugalin rannalta Capo Finisterren jälkeen otimme reittivalinnaksemme suoran reitin Madeiralle. Siihen asti olimme olleet lähes koko ajan johdossa mutta GoldCoast Australia otti itäisemmän reitin, sai paremmat tuulet ja painui väkisin ohitsemme. Kaksi viimeistä päivää saimme purjehtia loistavassa purjehdussäässä, parempaa ei juuri voinut hakea. Lämmin meri, lämmin aurinkoinen ilma, myötäistä pohjoistuulta 10-15 m/s ja spinaakkeriajoa kasvavassa myötäaallokossa välillä erilaisia spinaakkereitamme vaihdellen. Kahteen otteeseen minäkin kiipesin puomin päähän avaamaan jalusköyden lukon purjeen pudotusta varten. Upeita kokemuksia joita taatusti tulee vielä lisää.

Madeiralle saavuimme illansuussa luovien pari viimeistä mailia maalilinjalle ylisuurin purjein mutta saivatpahan kuvaajat kunnon kuvaa kun ei meinannut reelingillä edes pysyä menossa mukana. Nyt on vene putsattu ja puunattu, suolalla kostuneet perunat korvattu uusilla ja viimeisiä teknisiä tarkastuksia tehdään. Taas on edessä matka mastoon tricolor lamppua vaihtamaan…

Lähtö kohti Rioa ja Brasiliaa on 12.8. ja perillä siellä syyskuun alussa

Osa 10, lähtö Englannista

Lähtö lähenee koko ajan ja tapahtuu 31.7. sunnuntaina

Olen ollut Englannissa viikon ennen lähtöä ja päivä ovat menneet veneen varustelussa. Kaikenlaista pientä laitettavaa riittää eikä meitä alussa ollut kuin muutama niitä tekemässä. Omiin tehtäviini sisältyivät mm. taas mastossa käynti ja rikin tarkistus, puolen päivän urakka kaidevaijereiden vaihtamisessa, sähkötöiden tekoa ympäri venettä, navigointi-, satelliitti- ja tietokoneiden opiskelua, vaijereiden teippausta, ohjausvaijereiden vääntyneiden pulttien korjausta, pesualtaan putkiston korjausta jne. Vaikka veneemme on uusi on siinä silti virittelyä ja laittamista, sillä mm. ohjauskaapeleiden kiinnityspultit kaikki kaipasivat tehtaan jäljiltä jälkikiristyksen.

On ihmeellistä miten paljon veneessä on tekniikkaa, jonka on toimittava. Sen korjaaminenhan on täysin meidän taitojen varassa merellä ollessamme. Ei riitä että osaamme purjehtia, meidän on pystyttävä huolehtimaan kaiken tekniikan toimivuudesta koko ajan.
Lisäksi olin mukana ruoka”ostoksilla”. On melkoisen eri asia ostaa 30 täyttä ostoskärryä kuin käydä edes viikonloppuostoksilla. Aluksi marketin neuvontapiste ei ymmärtänyt mistä oikein on kyse, mutta noin seitsemännen täyden kärryn ilmestyessä kassan eteen alkoi ääni kellossa muuttua. Meitä varten avatiin erillinen kassa, johtaja tuli henkilökohtaisesti huolehtimaan meistä, meille tarjottiin ilmainen lounas jne. Meillä oli selkeä laskelma mitä 16 ihmistä syö seuraavan 35 päivän aikana ja sen mukaan kärryjä täytettiin. Toisaalta, kun ostat vaikkapa persikkasäilykkeitä 7,2 kg on siinä melkoisen monta purkkia. Neljän tunnin aherruksen jälkeen tavarat olivat koreissa auton takakontissa ja suunnistimme jakamaan ne päiväkohtaisiin pusseihin ennen veneeseen siirtoa. Ostoksilla meitä oli 5 henkilöä, pakkaamassa 8 henkilöä ja n. 1,5 päivän urakoinnin jälkeen kaikki ruoka oli veneen uumenissa. Nyt ei muuta kuin syömään!

Siirryimme varusteluviikon jälkeen Southamptoniin, mistä varsinainen lähtö on. Harjoittelimme paraatipurjehdusta ja ajoimme muodostelmana satamaan. Visit Finland veneemme tunnus on tietysti Joulupukki, johon kookas Carterimme erinomaisella huumorintajulla sopii. Upea saapuminen Suomen lippujen kanssa kyllä noteerattiin. Tuntui myös metkalta nähdä oma haastattelu isolla screenillä satojen katsojien vallatessa laiturin reunat. Sunnuntaille vilkuttelijoita on odotettavissa lähemmäs 100.000 ! Saattoaluksena on laivaston lentotukialus HMS Illustrious, joten komeassa seurassa lähdetään. Keli on nyt vain aivan tyyni, joten kuinkahan kauan killutaan ennkuin kunnolla vauhtiin päästään.

Meitä on nyt ensimmäisen osuuden joukkue kasassa ja hyvältä näyttää, tulemme hyvin toimeen. Purjehdustaitojen suhteen on vaihtelua mutta innokkuus korvaa taidot ja jokaista tarvitaan kaikenlaisiin osin myös kiertäviin tehtäviin.

HYVÄ TÄSTÄ TULEE, OLEN VALMIS LÄHTÖÖN

Osa 9 viikko lähtöön ….

Koskaan ennen en veneen talvitelakointia ole tehnyt hiki selässä…

Nyt on Kuutti nostettu Pirttiniemeen talvitelakalle, vaikka kautta olisi vielä 3 kuukautta jäljellä. Tuntuu kummalliselta, toiset vasta aloittelee kesälomaansa. Viimeistelyt on nyt kuitenkin tehty ja ajatukset kohdistuvat heinäkuun viimeiseen päivään jolloin startti on Southamptonista. Onhan sitä sitten edessä 5 kuukautta purjehdusta. Kotoa lähden jo 21.7. osallistuakseni veneen viimeistelyyn ja varusteluun.

Kesän mittaan on kotoa käsin huolehdittu mm. vielä viimeisistä varustehankinnoista, pidetty palaverejä sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa, hankittu joukkueelle varusteita, ja viritelty joukkueelle tietokone ohjelmistoineen. Minut on valittu veneen ICT-vastaavaksi ja osallistunkin valmisteluviikon aikana ennen lähtöä koulutukseen, jossa perehdytään veneen tietokonejärjestelmiin, satelliittikommunikointiin, viestintään, elektroniikkaan yms. Kiireinen tuo viimeinen viikko tulee muutoinkin olemaan, sillä monia asioita on vielä varusteltava ja tarkistettava ennen lähtöä. Lista on pitkä ja aikaa rajoitetusti. Osansa syövät myös lähtöjuhlallisuudet, sillä torstaina veneet siirtyvät lähtölaituriin ja ennen sunnuntain starttia on monenmoista hulinaa tiedossa. VisitFinland veneemme kastajaiset on suunniteltu perjantaille pari päivää ennen lähtöä. Väkeä on starttiin odotettavissa lähemmä 100.000 joten melkoista hulabaloota saattaa olla tiedossa. Vilkuttaako ne kaikki mulle jää nähtäväksi…

Kertauksena:
-Osuuteni Clipper Round The World 2011-12 kisassa ovat neljä ensimmäistä osuutta Englanti – Madeira – Rio de Janeiro – Kapkaupunki – Geraldton (Länsi-Australia) – Uusi-Seelanti – Queensland (Itä-Australia) (n. 20.000 mailia)