100 päivää sinne purjehtien, 30 tuntia takaisin lentäen …
Heinäkuussa 2011 Englannista alkanut Clipper purjehdukseni on nyt osaltani päätepisteessään. 100 purjehduspäivää on nyt takana. Paluuseen kului vain 30 tunnin paluulennot Australiasta. On siis yhteenvedon aika mitä kaikkea valtamerien ylityksestä oikein saa.
Motiivina lähtöön minulla oli saada purjehtia paljon erilaisissa olosuhteissa. Se totta vieköön toteutui todella hienosti. Sain kokea joka osuudella tylsät tyynet päivät, mutta vastapainoksi saimme pariin otteeseen kunnon myrskytuulet ja suuret aallot. Sain toimia kaikissa veneen toimintaan liittyvissä tehtävissä niin kannella kuin sen alla, joskus vähän liiankin intensiivisesti.
Visit Finland veneen miehistössä on niitä, jotka haluavat ottaa kaiken irti reissusta ja tehdä kaikkea mahdollista mitä vaan vene ja purjehtiminen vaatii. Heillä on lisäksi käsitys kokonaisuudesta, navigoinnista, reittisuunnittelusta, laitteiden käytöstä jne. Osa puolestaan on tullut hakemaan kokemuksia, ja he täyttävät paikkansa manöövereissä täydellisesti mutta eivät välttämättä osaa tai ymmärrä tehdä muita askareita. Ihmettelinkin joskus, mikseivät kaikki oikein edes innostu opettelemaan veneasioita. Sitten ymmärsin, että heille Clipper oli/on vain suuri seikkailu, ja voisi olla jotain muutakin kuin purjehdus.
Purjehdus ei ole oikea tapa tutustua matkan varrella oleviin maihin mutta se on ihanteellinen tapa kokea meri ja sen elämä. Kun vierelläsi keulan edessä suhahtelevat delfiinit, tai ryhävalas sulkee kitansa täynnä meren ruokaa viiden metrin päässä, voit aistia luonnon läsnäolon. Albatrossin liitoa voit ihailla vaikka koko päivän, niin vaivatonta se on.
Kovat kelit, myrskytuulet ja kunnon aallot ovat minulle mieluisia. Keulamiehenä saat ilmaiset vuoristoratakyydit ja kunnon varusteilla eivät pärskeetkään ole ongelma. Maston huippuun tai spinaakkeripuomin päähän kiipeäminen eivät minua huimaa vaan nautin uusista näkövinkkeleistä.
Olen siunattu hyvillä unenlahjoilla joten vahtivuorojärjestelmä sopi minulle enemmän kuin hyvin. Päivisin vahdit olivat 6 tuntia töitä ja 6 vapaata, yöllä puolestaan 4 tunnin jaksot. Kun nämä vielä vaihtelivat joka toinen päivä ei yksikään päivä ollut toisensa kaltainen. Merisairaus ei lisäksi minua vaivannut yhdelläkään osuudella ja siitähän ei voi muuta kuin olla onnellinen.
Olosuhteet Clipper raasereissa ovat alkeelliset. Lämmityksestä ei veneessä ole tietoakaan ja vesi ja ilma ympärilläsi ovat kylmimmillään Etelämerellä +4C. Ruoka on usein aika alkeellista, yksityisyyttä ei ole, varusteita on vaikea kuivata, itseäsi et pese viikkokausiin kunnolla jne. Olet siis aika kaukana mukavuusalueeltasi, ja palaat aikaan armeijassa, jossa metsäkeikat olivat jotain samanlaista. Pukiessasi jo valmiiksi kosteita sadekamppeita kahdeksatta päivää päällesi 40 asteen kallistuksessa mietit välillä miksi tähän lähdit – ja vielä maksat siitä! Tasainen lattia, leveä sänky, kuiva huone olivat silloin mielessä ja poikkesinkin yhden ainoan kerran pyhästä lupauksestani yöpyä satama-ajat veneessä valiten hotellin jossa kuivata kaikki kosteat varusteet.
Toisaalta olosuhteet luovat yhteenkuuluvuuden tunteen jota on vaikea kuvata. Kun yhteen laitetaan toisilleen alun perin tuntemattomat ihmiset on selvää, etteivät kaikki ihmissuhteet ole täysin kitkattomia, mutta kaikkien kanssa vain hämmästyttävän hyvin toimeen tulee. Useamman viikon matka tosin alkoi näkyä jo jonkinlaisena väsymyksenä. Selvästi havaitsi ilmassa ärtymystä, toisten tekemiset aiheuttivat närää ja välillä koetimme vain väistellä toisiamme.
Ainoa asia jota en kyllä kaivannutkaan olivat jatkuvat sateet. Jostain kumman syystä sellaisia pitkiä jaksoja ei kohdalle sattunut. Tuuli ja pärskeet pitivät kyllä eteläisillä merillä huolen siitä että sadeasu oli pakollinen kansivaruste. Lisäksi Etelämeren viikkoja kestänyt kylmyys ei tehnyt käsilleni hyvää ja sain pahemman luokan luunivelrikon sormiini. Turvallisuuskin alkoi vaarantua kun puristusvoima ei tahtonut riittää köysien, purjeiden ja turvavaljaiden käsittelyn. Onneksi olosuhteiden lämmetessä ja päästessäni lääkehoitoon oireet lieventyivät mutta jouduin jäämään pois viimeiseltä osuudeltani Uuteen-Seelantiin. Se kun olisi ollut yhtä kylmä kuin Etelämeren ylitys. Lääkärini neuvoja kuunnellen päätin säästää käteni ja jatkaa purjehduksiani tulevaisuudessa lämpimimmissä vesissä.
Purjehtija pitää yleensä hiljaisuudesta ja kuuntelee mielellään vain aaltojen kohinaa keulan halkoessa veden pintaa. Clipper veneissä hiljaisuuden rikkoo puolestaan lähes koko päivän jonkun koneen pärinä. Dieselgeneraattoria pyöritetään 7 tuntia päivisin akuston varauksen ylläpitämiseksi. Toinen meteliä pitävä laite on vedentekokone, sillä tankkien kapasiteetti riittää vain muutamiksi päiviksi. Muut äänet tulevat sitten rikistä, köysistä jne. Mutta kaikkeen tottuu eikä melu onneksi juuri kannelle kuulu.
Valtameripurjehdus ei koskaan suju käsikirjoitusten mukaisesti. Haavereita sattuu niin miehistölle kuin veneellekin. Jalkoja, käsiä ja kylkiluita katkeaa, tulehduksia, epidemioita jne. Meidän miehistössä kädet olivat jonkinlainen kohtalo; ranne kolmesta kohtaa murtuneena kaatumisesta, sormen murtuminen vinssillä köyden välissä , ja entuudestaan kaksi käsimurtumaa. Varustepuolella pahin haaveri tähän asti on ollut raskaimman spinaakkerin silpoutuminen yhdeksään osaan (jotka kaikki kuitenkin liimattiin ja ommeltiin kasaan). Isopurjetta paikkasimme Sikaflexillä, spinaakkeripuomia popniiteillä. Vahinkojiipin jälkeen huolto-osastomme maissa sai oikoa levankia, hitsata keulakaidettamme, asentaa uuden puomin mastokiskon ja uusia kansiheloitustamme. Kaikkiin olimme matkan aikana keksineet hätäratkaisun ja aina pystyimme jatkamaan matkaa vaikka vähän aikaa menettäen. Kaikkein lähimpänä oli keskeytys kun pääkoneen voiteluöljyn joukkoon oli päässyt suolavettä. Jouduimme purkamaan polttoainesuuttimet, huuhtomaan sylinterit, poistamaan vedet, vaihtamaan öljyt ja ristimään kätemme. Kaikki meni kuitenkin nappiin ja jopa itse valmistamamme kolikosta tehty prikka kesti seuraavaan satamaan saakka.
Henkilökohtaisia ennätyksiä koin ja tein pitkin matkaa. Ensi alkuun Madeiralta lähdön jälkeen tehty nopeusennätys 18,8 solmua tuntui kovalta ja johtikin broachiin, jossa ei kuitenkaan mitään onneksi rikottu. Eteläisellä Atlantilla kunnon aallokossa ja myrskytuulissa tulivat sitten varsinaiset ennätykset. Isot mainingit antoivat mukavan keinunnan ja pimeän tultua ne ainoastaan tunsi kelmeän kuunvalon antaessa jonkinlaisen aavistuksen niiden koosta. Yhden aallon harjalla tajusin yhtäkkiä että kohta mennään ja lujaa. Tyhjää ”vuorenseinämää” alaspäin näkyi edessä pari veneen mittaa ja sitten mentiin. Nopeusmittari nakutti lukemia aina 23 solmuun saakka kun mentiin mäkeä alas. Huikea tunne joka toistui pienemmässä mittakaavassa vielä useaan kertaan. Aallon pohjalla puolestaan lähes pysähdyttiin nopeuden pudotessa alle 10 solmun. Samana yönä tuulimittari näytti myös kovimmat lukemat tosituulta 46 solmua ja tuossa vaiheessa en nopeuksia ennättänyt katsoa yrittäessäni pitää veneen hallinnassa kuohujen kohistessa lähes 50 asteen kallistuksessa. Sama toistui Etelämeren myrskyssä missä ennätys parani 25 solmuun nopeudessa ja 57 solmuun tosituulessa. Melkoisia lukemia vaikka purjevarustuksena oli pienin Yankee3 (välillä jopa myrskyfokka) ja kolmanteen reiviin reivattu isopurje. Ison ja raskaan (46 tonnia) veneen käyttäytyminen aallokossa on toisaalta rauhallista ja ennakoitavaa eikä pelko iskenyt puseroon missään vaiheessa. Silloin tosin ymmärtää miksei omalla paatillaan noille vesille kannata hevillä lähteä.
Ajaminen tuollaisessa kelissä oli kaikesta huolimatta nautittavaa. Aallot olivat toki isoja mutta suhteellisen rauhallisia. Vene tietysti vikuroi suunnalta toiselle sekä ylös ja alas. Ruorissa olivatkin vain ne jotka todella hallitsivat ajon vaikeissa oloissa. Pimeällä ajoin itse mieluummin ilman kansivaloa pelkällä ajovalon kelmeällä loisteella sen valaistessa aivan riittävästi etukannen purjeita. Joku katseli aina taakse suurimmista aalloista varoitellen mutta niin vaan yksi pääsi yllättämään ja täyttämään koko istuinlaatikon vedellä. Hämmästyttävää että valtameriluokan A-katsastetussa veneessä on vain kaksi pientä putkea istuinlaatikkoa tyhjentämään ja sen valuminen tyhjäksi kestää monta minuuttia. Ruorimiehen ei auta kuin toivoa että saappaat pitävät vettä veden loiskuessa jaloissa.
Kilpailumenestyksen kannalta Visit Finland vene on pärjännyt mainiosti ollen kokonaiskilpailussa vahva kakkonen. Kippari Oli Osbornen konservatiivinen purjehdustyyli ilman turhia riskejä suoraviivaisin reitinvalinnoin on tuottanut tähän asti hyvää tulosta. Navigaattoreidemme reittivalinnat ovat lisäksi osuneet pääsääntöisesti nappiin. Tunnelma veneessä on yleensä rento ja kaikki pääsevät tekemään kaikkia tehtäviä, eikä meillä opetella taitoja vain yksittäiseen tehtävään. Jostain syystä Visit Finland osaa kuitenkin laittaa pelin jännäksi. Riosta Kapkaupunkiin olimme pitkään kakkossijalla mutta sinetöimme sen vain 15 mailin erolla. Niukemmin sen sijaan hävisimme pronssitaistelun Australiaan tullessamme. Onnettomien purjerikkojen jälkeen nousu jumbosijalta (kymmenes) neljänneksi oli upea suoritus, mutta 28 päivän jälkeen tappio 20 minuutilla jäi toki kaivelemaan. UuteenSeelantiin päättyvässä kisassa sama kissa ja hiiri leikki kesti lähes koko matkan ja tuloksena oli jälleen kakkossija. Taurangasta takaisin Australiaan kestäneessä kisassa sitten potti räjähti. Tasaisen ja hermoja repivän kisan Visit Finland voitti yli 1300 mailin purjehduksen jälkeen 6 minuutilla! Ja mikä tärkeintä, siihen asti voittamaton GoldCoast jäi jälkeen ja sekös meidän joukkueen mieltä lämmitti.
Jostain syystä yllätykset kasaantuvat aina yöhön. Varusterikot ovat kaikki sattuneet pimeällä. Lisäksi yöllä on sattunut mystisiä tapahtumia, joista paras sattui keskellä aavaa etelä-Atlanttia. Olimme juuri tarkastaneet sijaintimme karttaohjelmasta sekä tarkistaneet ympärillä vallitsevan hiljaisuuden AIS-vastaanottimella ja tutkalla. Olimme yksin. Yhtäkkiä alle mailin päästä välähtää täyteen valaistukseen laiva, joka näyttää tulevan suoraan päälle. Ruorimies huutaa kipparia apuun ja samalla pärähtää VHF-puhelimen kutsukanavalla kutsu: ”CV11 Visit Finland – this is HMS Edinburgh”. Englannin kuninkaallisen laivaston tutkassa näkymätön hävittäjä antoi todellisen ”tervehdyksen” meille. ”Olemme seuranneet teitä jo pitkään ja tiedämme myös 9 muun Clipper veneen sijainnit”. Kaikelle löytyi selitys kun kuuli, että kapteenina laivalla oli Clipper organisaatioon kuuluvan Gillian Russelin aviomies! ”Jatkamme tästä seuraavana tulevaa tervehtimään, hyvää matkaa” kuuluivat lopuksi hyvän matkan toivotukset puhelimesta.
Visit Finland jatkoi joulukuun alussa kohti Australian itärannikkoa GoldCoastia, jossa veneet nostettiin ylös, tarkistettiin vedenalaiset osat ja maalattiin pohja uudelleen. Lähtö kohti pohjoista on jouluaattona, mutta sehän sopii vallan hyvin joulupukkiveneelle, jonka vahtien nimetkin olivat yhdessä vaiheessa Santa = Joulupukki ja Sleigh = Reki.
Itse aion jatkaa purjehduksiani kotivesien lisäksi lämpimämmillä vesillä mm. purjehduksen opettajana ja siirtopurjehdusten muodossa, sainhan sen verran hyvän työtodistuksen kippariltamme. Clipper purjehdusta suosittelen varauksin, mutta jos kaikesta huolimatta haluat moista kokemaan, voit laittaa päähäsi nauhan pyörimään ”We’re recruiting crew for Clipper 13-14 race” ja panna hakemuksen vetämään seuraavaan kisaan. Totuushan on, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
