Osa 13 Rio de Janeiro - Kapkaupunki

Julkaistu 2.10.2011

Viikko huolto-ja korjaustöissä veneellä sekä käynnit suurkaupunki Rio de Janeiron vilinässä näyttävät olevan purjehtijalle aivan tarpeeksi. Joka puolella kuhisemassa ihmisiä, liikenne keskustassa jumissa, kerjäläisiä kadulla nukkumassa…

Lauantaina 10. syyskuuta irroitimme köydet ja suuntasimme eteläisen Atlantin yli kohti Kapkaupunkia. Startti Sugarloaf (Sokeritoppa) vuoren juurelta oli todella upeaa katsottavaa. Olimme tulossa sopivasti lähtölinjalle kun väliin kiilasi vielä kaksi venettä. Ellei kipparimme Olly olisi herrasmiehenä tehnyt täyttä ympyrää väistääkseen heitä (vaikka olikin oikeutettu ajamaan linjalle) olisi varmaan kolissut. Nyt rakoa jäi noin metri kahden ”tunkeilijan” väliin! Mitäpä hyödyttää 100 metrin etumatka kun matkaa on 3400 mailia! Tunnin kuluttua olimme kuitenkin kärkiporukassa matkalla aavalle merelle.

Tuntui hyvältä olla taas liikkeellä. Mitään totuttelua en tarvinnut. Opetinkin uusille tulokkaille kaikenlaisia oppimiamme vene-elämän vinkkejä. Hyvin he tuntuvat sopeutuvan 10 ”konkarin” joukkoon vaikka paljon opittavaa edessä onkin. Leppoisa keli edesauttoi varmaan myös merisairauden hallinnassa ja ainoastaan Paul sairasti flunssaa päivän verran.

Alku oli vähän ”omituinen”. Sain heti kokkivuoron ensimmäiselle päivälle ja niinpä olin ohjaamassa vasta kolmantena matkapäivänä. Kokkivuorolla Alecin kanssa jouduimmekin melkoisen haasteen eteen. Normaalin pussi-purkkiruoka menun tilalle Flavia ja Daniel olivat kauppareissullaan ostaneet 4 kg parasta brasilialaista härkää kilohintaan R$ 28 eli noin 12 €/kg! Eipä muuta kuin sitä pilkkomaan, pannulla öljyssä paistamaan ja uuneissa hauduttamaan. Keräsimme kaikki mahdolliset uunivuoat, samalla paistoimme silputtuja vihanneksia, teimme perunamuusia jne. Kaiken kukkuraksi kahden uunin ja kolmen keittolevyn yhtäaikainen käyttö kutisti kaasuliekit niin pieniksi että jouduin kesken kaiken vaihtamaan kaasupulloja. Brasilialainen butaani lienee heikommin paineistettua tai sitten toisen puolen kaasupullot ei vaan kunnolla toimi. Taas lisää tutkittavaa seuraavaksi päiväksi.
Loppujen lopuksi illallisesta tuli monen mielestä heidän paras veneateriansa. Paistit paistuivat kypsiksi, perunamuusi oli kuin ”mummon muusia”, vihannekset rapean ruskeita ja meille jäi vain valtaisa tiski rasvaisine vuokineen. Hymyilevät naamat illan pimetessä olivat kuitenkin mukava palkinto päivän työstä.

Olin päivällä paistanut taas perinteisen kakun, tällä kertaa siihen oli suklaanapein koristeltu suunniteltu reittimme ja kaksi muuta mahdollisuutta. Kakku sai nimekseen ”Kapteenin reittisuunnitelmat” sillä samalla lounastauolla käytiin läpi mahdolliset reittivaihtoehdot matkalla kohti Kapkaupunkia. Päätimme jättää Etelämantereen rauhaan ja suunnistaa suunnilleen suorinta reittiä kohti maalia. Säätiedotukset eivät ainakaan alkuvaiheessa luvanneet yhtään parempia tuulia pidemmän matkan valitseville.

Olemme saaneet Edinburgh veneestä ison pahvilaatikon m&m suklaarakeita; ilmeisesti joku veneen miehistössä työskentelee Mars suklaafirmalle. Suun saa varmasti makeaksi, sen verran paljon noita pikkulaatikoita hyllyihin tungettiin.

Alkuun meillä oli ihan mukavaa tuulta mutta toinen yö oli todella pitkä. Tuuli kuoli välillä kokonaan ja mikään ei ole raivostuttavampaa kuin kuunnella purjeiden pauketta eteläisen Atlantin maininkien keinutuksessa. Nyt jo kolmannet ”doldrums” eli tyynet vyöhykkeet; eikös valtamerillä pitänyt tuulla ja lujaa.

Tämä keli oli säätiedotusten mukaan kyllä tiedossa joten yllätyksenä se ei tullut. Kaikki veneet kärsivät siitä yhtä lailla sillä tässä vaiheessa erot olivat vielä pieniä ja koko laivue aika hyvin kasassa. Kun sitten pitkän yön lopuksi saatiin spinaakkeri vetämään oli auringon nousukin yhtä juhlaa.

Zulu Express kulkee 15,1 solmua – kaikki lysti loppuu valitettavasti aikanaan …
Olimme ristineet vahtivuorot määränpään teeman mukaisesti Zulu ja Vuvuzela. Heikkotuulisen alun jälkeen saimme kunnon tuulen taaksemme sivulle ja nautittava spinaakkeriajo alkoi. Yön täysikuun loisteessa eteläisen Atlantin yhä kasvavien aaltojen keinunnassa nautimme kärkikolmikossa matkanteosta täysin palkein. ”Tästähän me olemme maksaneet”, totesi norjalainen Ole minulle yövahdissa ruorin takana. Menimme nukkumaan klo 3 ja aamulla heräsin omia aikojani omituiseen hiljaisuuteen. Herätysaikakin oli jo tunnilla mennyt ohi. Mistä oikein onkaan kyse? Sara kertoi, ettei mitään kiirettä, purjeen kimpussa on jo puolet miehistöstä kippari mukaan lukien…

Näky keulakannella oli lohduton. Kipparimmekin sanoi ettei koskaan elämässään vielä ollut moista nähnyt. Aamuyöllä oli valmistauduttu spinaakkerin laskuun ja Yankee keulapurjeen nostoon. Anti-Wrap verkko oli laskettu kun juuri pahimmillaan tuuli puhalsi puuskan ”väärästä” suunnasta ja kietoi spinaakkerin nostimineen keulaharusten ympäri. Sotkua selviteltiin 10 tuntia, miehiä kävi mastossa jatkuvasti vuorotellen mutta loppujen lopuksi purje saatiin alas vasta osittain leikkaamalla. 9 kappaletta lattialla oli surullinen näky. Saa nähdä tuleeko siitä enää kasaan parsimalla kunnon purjetta. Johtoasema suli kokonaan ja vasta iltapäivällä olimme matkavauhdissa uusin purjein sotkujen selvitysten jälkeen.

Purjeenkorjauksesta taisikin tulla miehistöä yhdistävä tekijä. Vapaahetkinä pari kolme korjaajaa muodosti salonkiin pienen piirin, toisten teipatessa rikkoontuneita saumoja, toisten pyörittäessä ompelukonetta. Paksut kulmat oli pakko ommella käsin ja siinäpä sitä aikaa vierähtikin. Uuden purjeen saisi kuulemma menettämällä 4 pistettä. Siihen ei kuitenkaan haluta lähteä vaan yritetään selvitä 500 punnan korjausbudjetilla purjeentekijällä. Kapkaupungissa oli edessä vielä hikinen urakka viimeistelyssä purjekorjaamossa mutta niin vaan saatiin purje kasaan.

Eteläisen Atlantin yksinäisyydessä oli mukava tietää että ympärillä on sentään 9 muuta venettä parinsadan mailin säteellä. Rion edustan sekamelskasta selvittyämme ja kaikenlaisia aluksia väisteltyämme kohtasimme näillä yksinäisillä vesillä laivoja vain satunnaisesti. Lentokoneitakaan ei näkynyt yökausiin yhtäkään. Tuulen voimistuessa maininkikin kasvoi ja metrien korkuiset aallot murtuivat ympärillämme antaen mahtavan äänimaailman ruorimiehen niskan taakse. Usein viihdyinkin yövuoroissa nimenomaan peräkannella jossa oli mukava seurata ison veneen kiipeämistä aallon harjalle ja sitten taas alamäkeä alas.

Moni oli luullut että tämä osuus olisi myötätuulipurjehdusta mutta säiden haltija oli päättänyt aivan toisin. Toista viikkoa ajettiin luovia, alussa tosin vähän löysemmällä tuulikulmalla. Loppujen lopuksi päädyttiin tiukkaan luoviin päiväkausiksi aina kerran pari päivässä halssia vaihtaen. Tuuli ei sinänsä ollut mikään hirmuinen, enimmäkseen 12-14 m/s, ja ajaminen mukavaa. Kaikki askareet kannen alla vaikeutuivat kyllä melkoisesti. Sitkeästi sinnittelimme eteenpäin vaikka on myönnettävä että tässä vaiheessa joskus kävi jo mielessä kuiva peti määränpäässä, pärskeiden takia kun oli jatkuvasti pidettävä sadeasua. Kun sadeasu kastuu suolavedestä se ei tahdo kuivua millään. Ei ihme että kotoisat makeat vedet siinä mielessä tuntuvat mukavalta. Kuivattelin varusteita välillä generaattorin päällä, saappaita kengänlämmittimillä keittiön pistorasiasta, mutta siellähän ne eikun kastuivat lisää veden tirskahdellessa luukun rakosista sisälle. Makuupussin ympärillä bivvybagissä puolestaan kuivaan housuja ja väliasua omalla lämmölläni. Melkoista eloonjäämistaistelua siis.

Kolmantena yönä tuossa alkumatkan suotuisammassa sivutuulessa ajoin tähänastiset ennätykseni. Koko ajovuoron ajan nopeus oli 12-15 solmua vaikkei meillä ollut kuin Yankee 2 ja kahdesti reivattu isopurje. Isot mainingit antoivat mukavan keinunnan ja pimeän tultua ne ainoastaan tunsi kelmeän kuunvalon antaessa jonkinlaisen aavistuksen niiden koosta. Yhden aallon harjalla tajusin yhtäkkiä että kohta mennään ja lujaa. Tyhjää ”vuorenseinämää” alaspäin näkyi edessä pari veneen mittaa ja sitten mentiin. Nopeusmittari nakutti lukemia aina 23 solmuun saakka kun mentiin mäkeä alas. Huikea tunne joka toistui pienemmässä mittakaavassa vielä useaan kertaan. Aallon pohjalla puolestaan lähes pysähdyttiin nopeuden pudotessa alle 10 solmun. Samana yönä tuulimittari näytti myös kovimmat lukemat tosituulta 46 solmua ja tuossa vaiheessa en nopeuksia ennättänyt katsoa yrittäessäni pitää veneen hallinnassa kuohujen kohistessa lähes 50 asteen kallistuksessa.

Arkiset askareet kuitenkin pyörivät, päivittäiset hommat oli tehtävä ja vene pidettävä liikkeessä. Eteenpäin meitä ajoi tieto sijoituksesta, sinnittelimme koko ajan kakkosena. Vieläkin harmittaa välinpitämättömyys jolla ohitimme pisteportin vaikka neljännestä sijasta ei olisi enää pisteitä herunutkaan. Annoin tarkat ohjeet mihin ohjata kun lähdimme yövuorosta mutta niin vain oli ajeltu ”mihin sattuu” ja jätetty pisteportti väärälle puolelle!

Taktiset valinnat reitillä olivat alkuun vähäisiä kaikkien ajaessa enempi vähempi samaa suuntaa. Vasta puolivälin luoviosuudella alkoi tulla erilaisia valintoja. Säätiedotusten mukaan kipparit valitsivat eri reittejä ja eroja alkoi syntyä. Kipparimme Ollyn taktiikka on melko konservatiivinen ja tällä osuudella se näyttikin toimivan oikein mukavasti

Yöllinen yllätys
Ympärillä on pilkkopimeää, kuunsirppi on pilvien peitossa ja vene kulkee vauhdikasta luovia pärskeiden iskiessä säännöllisesti keulakannen yli. Olemme juuri tarkastaneet sijaintimme karttaohjelmasta sekä tarkistaneet ympärillä vallitsevan hiljaisuuden AIS-vastaanottimella ja tutkalla. Olemme yksin keskellä aavaa etelä-Atlanttia. Yhtäkkiä alle mailin päästä välähtää täyteen valaistukseen laiva, joka näyttää tulevan suoraan päälle. Ruorimies huutaa kipparia apuun ja samalla pärähtää VHF-puhelimen kutsukanavalla kutsu: ”CV11 Visit Finland – this is HMS Edinburgh”. Englannin kuninkaallisen laivaston tutkassa näkymätön hävittäjä antoi todellisen ”tervehdyksen” meille. ”Olemme seuranneet teitä jo pitkään ja tiedämme myös 9 muun Clipper veneen sijainnit”. Kaikelle löytyi selitys kun kuuli, että kapteenina laivalla oli Clipper organisaatioon kuuluvan Gillian Russelin aviomies! ”Jatkamme tästä seuraavana tulevaa tervehtimään, hyvää matkaa” kuuluivat lopuksi hyvän matkan toivotukset puhelimesta.

Purjeen korjauksen lomassa iltayön hiljaisuudessa kävimme syvällisiäkin keskusteluja kipparin kanssa kahden. Paljastui että tuoreella Mrs. Osbornella olisi syntymäpäivä ja päätimme tietysti ilahduttaa Ollya laululla ja kakulla tapahtuman kunniaksi. Kovin oli kipparimme mieluissaan tapahtumasta.

(Kakku Ollyn vaimolle Lucylle)

Vesikoneen kanssa taistelin useina päivinä. Olimme käyttäneet tankkivetemme loppuun (osin holtittoman tiskiveden käytön myötä) ja siirryimme vain juomaveden käyttölinjalle ottaen käyttöön jopa varakanisterit. Ehkäpä siitä tuli tarvittava opetus. Vesikone ei toimi kunnolla jos veneen alla on kovasti ilmaa esimerkiksi kuoppaisella kelillä ja vedenpaineen sijaan pumppu pumppaakin vain ilmaa.

Kun pääsimme viimein luovilta sivutuuleen ja jopa spinaakkeriajoon, muuttui ilmapiiri taas ”selviytymisestä” normaalimmaksi. Sen huomasi puheensorinasta vahtivuoron aikana. Kovassa kelissä kannella oli suhteellisen hiljaista, eihän puhe kunnolla edes kuulunut tuulen ja aaltojen pauhun yli.

Jokaisessa purjeveneessä matkaa mukana ”spagettimies” jonka aikaansaannoksia ovat omituisiin paikkoihin köysiin ilmestyvät solmut. Meidän spagettimies lisäksi yhtenä yönä käynnisti omia aikojaan veneen pääkoneen. Sitä ei edes millään meinattu saada sammumaan, ja peruutusvaihdekin oli vielä päällä. Ilmeisesti kosteus oli aikaansaanut jossain oikosulun sillä kelien kuivuttua ei moista ilmiötä enää ilmennyt.

Norjalainen Ole oli tuonut mukanaan sekstanttinsa ja opettelin käyttämään sitä käytännössä. Tiedän kyllä sen periaatteet mutten ollut koskaan vielä käytännössä kokeillut. Lukemien ottaminen oli suhteellisen yksinkertaista mutta sekunnin päälle ajoitettavaa. Olella oli kännykässään ohjelma joka laski parametrit, muutoin olisimme joutuneet työlääseen taulukoiden selaamistyöhön. Parametrien avulla piirrettiin sitten koordinaatisto ja aamu- ja iltalukemien avulla saatiin paikkamme määritetyksi. Tarkkuudeksi sain hämmästyttävän hyvin 7,6 mailia sivuun GPS-lukemasta! Riittänee käytännössä valtamerellä jossa rannan kyllä näet ennen tuota. Ymmärrän kyllä nyt miksi entisajan laivoissa navigaattorit olivat kullanarvioisia ja koko heidän aikansa menikin varmaan näihin paikanmäärityslaskuihin.

Ohitimme parinsadan mailin päästä eteläisen Atlantin ainoat asutut saaret Tristan de Cunhan. Pari venettä oli valinnut eteläisen reitin ja Yorkshire jopa ajoi saarten välistä. Ihmetellä täytyy miten 300 ihmistä sinnittelee pääasiassa kalastuksella lähes 2000 mailin päässä kenestäkään muusta. Tänne jos tulisi huviveneilemään (mikä hullu ajatus!) olisi nämä mahtavat kalliosaaret ilman muuta määränpäänä. Kartan mukaan sieltä löytyy jopa pieni satama kunhan tuulensuunnat ovat sopivat.

Viimeiset päivät ennen Kapkaupunkiin tuloa olivat piinallista kissa-hiiri leikkiä heikkenevissä tuulissa. Olimme kärkikolmikossa ja yritimme heikon tuulen spinaakkerilla parhaamme pitääksemme kilpakumppanimme aisoissa. GoldCoast oli pääasiassa 50 mailia edellä etelämpänä ja DeLageLanden saman verran meitä jäljessä saavuttaen pikku hiljaa koko ajan. Viimeisenä päivänä Afrikan mantereen siintäessä jo edessä luulimme kaiken olevan ohi. Vauhtia oli 10 solmua hyvässä sivutuulessa isoilla aalloilla ylittäessämme Kapkaupunkiin menevän laivaväylän, kohtisuoraan kuten meitä oli käsketty. Pian ylityksen jälkeen jouduimme mantereen tyveneen ja viimeisen 10 mailin kulkemiseen meni 5 tuntia. Kevyin Windseeker purjekin piti kaivaa uudelleen esiin ja moraalin nostamiseksi jopa meloimme venettä. Totuuden nimissä on sanottava että melomalla sitä et kyllä saa liikkumaan. Kaikki olisi muutoin ollut o.k ellei DeLageLanden vene olisi ollut vain 15 mailin päässä. Onneksi he ajoivat samaan tyveneen ja illan hämärtyessä syyskuun 27. päivän iltana kiinnityimme Victoria&Alfred Waterfront satamaan aivan Kapkaupungin sydämessä. Upea saavutus toinen tila toisen kerran oli saavutettu. Olimme syystäkin itsestämme ylpeitä.

Osa 12 Madeira - Rio de Janeiro (Brasilia)

Doldrums – squalls , päiväntasaajan tyynet ja ukkoskuurot

”Seuraamme toista tuntia keskellä yötä tutkasta tumman puhuvaa suurta pilveä arvioiden sen liikkeitä ja tuulia. Sitten se kuitenkin yllättää. Kuulen äkkiä ruorissa olleen Paulin huudon: ”Jiippi”, ja sitten mentiin. Carlin kanssa etukannella yritämme ohjata villisti heiluvaa spinaakkeria oikealle puolelle etuvanttien ympäriltä. Kipparimme Oly on saanut äkkiherätyksen ja on salamana kannella ottaen ruorin ohjaten meidät oikeaan suuntaan saaden purjeen vetoon ilman vahinkoja. Anti-wrap verkko näytti taas kyntensä. Hetken aikaa menemme pilkkopimeässä täysin väärään suuntaan. Kohta kaikki kiljuvat yhteen ääneen minulle ”Spike” merkiksi spinaakkerin laskuun mutta en tahdo kuulla mitään aaltojen pauhun yli. Viimein purje saadaan alas ja suunta isopurjeella oikeaan suuntaan. Siirryn ruoriin ja alan vääntää venettä kurssilleen taivaan aukaistessa makeavesisuihkun. Päivällä olimme viritelleet helteessä paloletkusta suihkun, nyt saamme makeavesihuuhtelun kaupan päälle. Silmiä pitää suojella kun mitään ei pisaroiden paukkeessa näe. Greg hakee laskettelulasinsa voidakseen jatkaa ruorissa ja saamme vähitellen kaiken hallintaan. Pari tuntia tätä lystiä kestää. Sitten killutaan taas tyvenessä. Olin aiemmin ajatellut että toistaiseksi olimme sateilta säästyneet. Nyt tropiikissa saimme niitä toista päivää lähes alinomaa.”

Olemme taas matkalla, toinen kilpailu kohti Brasiliaa ja sen kuuluisaa Rio de Janeiroa on päässyt vauhtiin Madeiralta. Startissa taisimme olla vähän ruosteessa sillä ”juutuimme” saaren tyveneen ja muut lähtivät jatkamaan menoaan edellämme. Kyllä harmitti. Siitä sisuuntuneena vedimme spinaakkerilla illan mittaan ehkä vähän liiankin pitkälle. Sain pitkän ohjausvuoron ja entinen nopeusennätykseni 13,7 solmua oli kevyttä kamaa. Ensin 13,9, sitten 14,4, sitten harmittavasti 14,99 kunnes räjäytin potin kunnon surffissa 18,88 solmua. Fiilis oli mahtavaa ison veneen surffatessa aallon harjalla. Kipparimme Oly vahvisti sen Visit Finland veneemme nopeusennätykseksi. Myöhemmin GoldCoast vene ajoi n. 23 solmua ja Clipper ennätykseen 27 solmua on vielä matkaa. Ehkäpä Etelämerellä, tai sitten pidämme purjeemme ehjinä toisin kuin eräät toiset.

Otimme kuitenkin karkulaiset kiinni. Siinä vaiheessa kipparin järki komensi meidät spinaakkerin laskuun. Juuri ennen kuin kaikki oli valmista iso aalto yllätti ja vei vielä meidät broachiin. Etukannella oli valmisteluja tekemässä iso joukko miehistöä, eikä se kuulemma kannen allakaan mieluisalta tuntunut. Spinaakkeripuomin pää viisti meren pintaa vaikken sitä isopurjeen takaa nähnytkään. Minulta meni muutama sekunti ennen kuin tajusin olla kääntämättä peräsintä ääriasentoon vaan koettaa saada pumppaamalla vene suuntaansa. Noin 20 sekunnin kuluttua olimmekin taas suunnassaan mutta hyvin pian sitten tavallisilla keulapurjeilla spinaakkerin sijaan. Niilläkin Paul ajoi ennätyksekseen 17,7 solmua.

Onneksi Carl älysi laittaa talteen ”BigBrother” kameramme muistikortin. Meillä on takastaagissa kiinni 3 tunnin jatkuvaa nauhoitusta tekevä valvontakamera, ja kelasin sitä pitkään selvittääkseni syyn miksi vene lähti broachiin. Selvää syytä en keksinyt mutta ne tyypilliset selitykset; iso aalto, tuulenpuuska, ruorimiehen herpaantuminen – ja sitten mennään. Otetaan tästäkin opiksi.

Toinen opiksi otettava tapahtumasarja sattui seuraavana päivänä spinaakkerioperaatioissa. Olemme vähän alimiehitetty vahtivuoro ja olisi pitänyt pyytää muita avuksi. Yritin hoitaa kahta tehtävää peräkkäin sillä seurauksella että spinaakkerin jalusköysi pääsi nostossa irti ja tempaisi kunnon paukauksen jalkaani. Pienellä ruhjeella siitä onneksi selvittiin. Carter sai samana iltana käteensä tyypilliset palovammat yrittäessään pitää nostinköyttä hallinnassaan. Pahiten kävi Riikalle joka liukastui avojaloin sivukannella ja sai kätensä kolme murtumaa ja perillä lastan siihen. Tässä veneessä on opittava kulkemaan varoen, hallitsemaan valtavia voimia vinssien avulla, tarkkailemaan koko ajan köysistön kuntoa ja opittava kunnioittamaan tuulen voimaa.

Opiksi on otettava monessa muussakin asiassa. On meillä ruokaostokset ollut suunnittelemassa alan asiantuntija, mutta jos veneilykokemus puuttuu lopputulos ei ole paras mahdollinen. Helteessä perunatkin pilaantuvat alta aikayksikön ja Atlantin kalat saivat taas ruokaa. Kunnon pihviä tekee jo mieli eikä meillä ole mukana edes purjehtijan perusmuonaa – Corn Beef ! Englantilaisten makumaailma on melko lailla erilainen kuin minulla, mutta pääasia että energiaa riittää. Lounaaksi perunamuusia papujen kanssa tuntuu vaan vähän köyhänlaiselta.

Kokkivuorolla Gregin kanssa taas sävelsimme menua uuteen uskoon. Olemme perustaneet italialaisen ravintolan ”Clipperia”, sillä kerran viikossa oleva kokkivuoromme toistaa aina samaa ruokalistaa. Onneksemme mittavirhe keiton vesimäärän annostelussa kääntyikin eduksemme, sillä kermainen keitto maistuikin paljon paremmalta laimeampana versiona. Kakkuosasto sai jatkoa KapVerde kakulla, mutta veneen kulkiessa kallellaan uuni paistoi toisen puolen paljon kypsemmäksi. Seuraavan viikon kakut jatkoivat teemaa; Mid-Atlantic sekä lähestyminen Rioa ”Sokeritoppa” vuorineen. Kannelta löytyi koko ajan lentokaloja ja perkasin yhden ja paistoin pannulla maistiaisiksi. Kipparillemme kelpasi mutta joillakin on jo kadonnut käsitys ruoan alkuperästä; ei kala marketin hyllyllä kasva, ja tuoksuu kuten kalan kuuluukin.

Parin päivän sisään rutiinit taas alkoivat muotoutua. Vahtivuoro toisensa perään, lempeät lämpimät tropiikin yöt, tuttujen saarien ohitus Kanarian kohdalla, sijaintitietojen odottelua, taktisten vaihtoehtojen puntarointia, nukkumista aina kun siihen on mahdollisuus. Sijaintimme oli puolivälin tienoilla eikä mitään erityisiä kikkoja ollut kukaan vielä esittänyt.

Seuraavan päivänä teimme tärkeän taktisen päätöksen. Siirryimme näkymättömiin muilta ja lähdimme ohittamaan Kap Verden saaret poikkeuksellisesti itäpuolelta. Saman taktiikan oli aiemmin valinnut NewYork vene. Kaikki perustui sääennusteisiin jotka trooppisten matalapaineiden liikkeiden myötä lupasivat länsipuolelle hyvien tuulien jälkeen isoa tyyntä aluetta, meille puolestaan heikkoa mutta koko ajan jonkinlaista tuulta. Muista veneistä kaksi valitsi todella läntisen pitkän reitin. Loput tulivat enempi vähempi keskeltä Kap Verden saaria tai vierestä. Sinänsä valinnassamme ei ollut mitään vikaa mutta tyyni alue muille ei vain toteutunutkaan ennustetulla tavalla ja siinäpä oli tämän kisan ratkaisu. Keskeltä menneet kolme venettä porhalsivat parhaisiin tuuliin, länteen menneet joutuivat loppujen lopuksi luoville ja me jäimme pysyvään keskikastiin koko loppumatkaksi. Sijoituksena viides tila oli kuitenkin oikein hyvä ja olimme ihan tyytyväisiä omaan suoritukseemme.

Korjauskohteita löytyy ”uudesta” veneestä koko ajan. Tankkien ja vessojen putkien letkukiristimet näkyy järjestään olevan ”ruostumatonta” terästä ja tippuvat yksi toisensa jälkeen. Ei olisi mukavaa saada merivettä suihkuna sisään vessan vesiotosta! Vedentekokoneen opiskelussa meni yksi iltapäivä mutta nyt tiedän suodattimien niksit ja keinot joilla vesi saadaan riittämään. Valitettavasti tankkien täyttöastetta ei tiedä muusta kuin punkassaan olevan Nickin huudosta ”Täynnä” veden alkaessa tippua huohotusputkesta otsaan. Monta teknistä puutetta olisi voinut järkevimmäksi korjata. Dieseltankkien täyttöaukot huohottivat dieseliä pilssiin ja letkunkiristimien kiristäminen tehdasasennuksen jälkeen lopetti ilmeisesti osan vuodoista. Pumppaamalla dieselin toiseen tankkiin saimme ongelman toistaiseksi taka-alalle. Tiedossa on taas kiireisiä huoltopäiviä Riossa, minut kun vielä valittiin vetämään huoltopäivien organisointia.

Generaattorin siipipyörän vaihdossa kipparimme Olyn kanssa vierähti yksi aamupäivä. Yöllä huomasin että akkujen jännitteet on tosi matalalla, kiireesti siis generaattori lataamaan. Sepä ei vaan suostunutkaan käymään kuin lyhyen aikaa ja sammui. Niinpä vietimme yön otsalamppujen valossa ja aloimme päivänvalossa hajottaa generaattorin suojuksia päästäksemme vesipumppuun kiinni. Tuttu Johnson pumppu omastakin veneestä mutta kiitos generaattorivalmistaja Cumminsin he olivat sijoittaneet generaattorinsa lähes suoraan Nanni-Kubotan perään ja työskentelytilaa jäi pari senttiä. Mahallamme ähkien toinen toiselta puolen jouduimme irrottamaan vesiletkuja ja muuta roipetta ennen kuin saimme pumpun irti. Käsikirjakaan ei kertonut tätä proseduuria vaan jouduimme yrityksen ja erehdyksen kautta sen selvittämään. Impelleri oli täysin pieninä palasina joten Ollyn arvio keittämisestä oli ihan oikea. Nytpä osaamme vaihdon tehdä ja ajattelimmekin myydä tietotaitoa muille veneille. Taas arvio kipparimme monipuolisista taidoista nousi yhdellä pykälällä.

Eipä olisi ollut mukavaa jäädä ilman sähköä loppumatkaksi sillä myös pääkoneen akut olivat tyhjentyneet (kytkentävirhe?). Sittenpä olisi siirrytty perinteiseen merkintälaskuun ja varmaan kaivettu laivan sekstanttikin esille.

Tietotekniikka temppuili monellakin tavoin. Invertteri kytkeytyy pois akkujen varaustilan pudotessa liian alas ja tietokoneiden näytöt sammuvat. Generaattoria pyöritetäänkin joka päivä, sähkön säästö kun kaikilla ei oikein verissä ole. Toinen satelliittiyhteyksistä oli pitkään poikki. Sitten Del keksi perinteisen tietotekniikan ratkaisun; laita asetukset manuaalisesti alusta alkaen äläkä luota automaattisiin. DNS-osoite numeroin annettuna alkoi toimia! Saamme veneeseen päivittäin GRIB-sääkartat ja FNOC:n sääkuvat Muiden veneiden paikkatiedot tulevat 6 tunnin välein. Ne syötetään karttaplotterin ohjelmaan kömpelösti tekstieditorin kanssa. Kaikki muukin tiedonsiirto pelaa muistitikkujen varassa, vaikka verkotukseen on valmistauduttu koneiden nimeämisellä ja sähkötaulujen takana kulkee jo valmiit kytkemättömät verkkokaapelit.

Tyyni vyöhyke ylitettiin loppujen lopuksi melko mukavasti ja vain n 12 tunnin ajan venevauhti oli vain pari solmua. Sen jälkeen eteläisen Atlantin pasaatituulet alkoivat voimistumistaan voimistua. Ensin oli sateista ja heikkotuulista ykkösgenuan keliä, pikkuhiljaa kovempaa tuulta jolloin purjeina olivat reivattu iso ja pienin Yankee3. Näin mentiin päiväkausia suuren ympyräreitin reittiä, sillä pikkuhiljaa vastainen etelätuuli kääntyi kaakon kautta itään antaen meille koko ajan sopivan tuulikulman luoviin. Merenkäynnin asetuttua kohtalaiseksi varsinkin yöpurjehdus tähtikirkkaan taivaan alla oli upea kokemus. Linnunratakin näkyy ihan eri lailla kuin Lontoossa, totesi Paul. Ahkerana ruorimiehenä saan näköjään ajaa ihan kyllikseni ja olen näköjään kipparin luottamuksen kykyihini saanut osoitetuksi. Meillä on paljon hyviä ruorimiehiä ja tällöin samoilla purjetrimmeillä vauhti on kiinni siitä kuinka hyvin suunnassa kestetään ja aaltojen liikkeet ennakoidaan ja otetaan vastaan.

Tropiikissa ilma on kuumaa ja hiostavaa. Meillä on puhaltimet vuoteiden päällä ja ne auttavat helpottamaan oloa nukkuessa. Usein kuitenkin huomaan kipuavani kannelle happea haukkaamaan ja maisemia katselemaan. Tuuli kuitenkin aina vilvoittaa. Öisin ilma on mukavan lämmin, tosin kostea eikä sadekuuron odottelu sadekamppeissa oloa helpota.

Brasiliaa kohti purjehdittiin luovia mukavassa tuulessa 20-30 astetta kallellaan samaa halssia yli viikko. Ainoita ”tapahtumia” päiviin ja öihin toivat äkilliset sadekuurot tuulirintamineen ja vaihtuvien tuulenvoimakkuuksien aiheuttamat purjevaihdot. Yankee purjeiden leikkauksen ymmärtää kun vesi lentää purjetta pitkin eikä kuitenkaan paina sitä veteen. Kahdesti olemme kyllä keulapurjeen vaihdossa kalastelleet osin karkuun päässyttä purjeen huippua. Meri vetää äkkiä haltuun voimalla omaansa. Juuri ennen aamuvuoron loppua tarkoituksella otin keulamiehen paikan purjeenvaihdossa ja sainkin kyllä kunnollisen suihkun. Ainoa haitta oli suolavesi silmissä, muutoin lämmin trooppinen vesi tuntui oikein mukavalta.
Samalla halssilla ja kallistuksella ajaminen on sinänsä selkeää. Kun tavaran jonnekin laittaa niin siellä se myös pysyy. Punkkaan nouseminen on minulle yläpuolella nukkuvalle vaan entistä haasteellisempaa veneen kulkiessa välillä 45 asteen kulmassa. ”Tukeva” ote vaatekomeron reunasta, toinen jalka alapunkan orrelle ja siitä kierähdystyylillä mahalleen patjan päälle. Helpompiakin nukkumapaikkoja olen nähnyt mutta sinne päästyään uni kyllä maittaa sillä vuode on valmiiksi kallistettu muodostaen mukavan pikku sopen nukkumiseen.

Päiväntasaajan ylitys 25. elokuuta juuri tarkalleen 12:00 UTC oli luonnollisesti elämys. Meillä ei ollut ketään aiemmin päiväntasaajaa ylittänyttä mutta lepyttelimme silti merenjumala Neptunusta lahjoillamme ja juhlistimme tapahtunutta kuohuviinilasillisella. Teeman kunniaksi jokainen oli kehittänyt päähineeksi mitä kummallisimpia hattuja ja kipparimme Oly merirosvotyyliin veti koko shown.

Mahtavaa oli myös ohittaa Fernando de Noronhan saaret joista aina lukee purjehduskilpailujen kääntömerkkinä. Brasilialla on hallussaan myös pienet Sao Pedron/Sao Paulon saaret joilla asuu 4 henkeä, jolloin maapalasta voidaan pitää osana mannerta vaatien kalastusvyöhykkeitä ja mahdollisia öljyvaroja yms.

Vahtipäälliköt päättivät laittaa päälle kisan siitä kuka vetää pisimmät vahtivuoromatkat. Vedonlyönnin kohteena oli voittajille kolmen ruokalajin illallinen Riossa. Sinänsä lapsellista sillä veneessä on paljon muutakin tekemistä kuin ohjaus ja trimmaus; ei vesi tankkeihin itsestään tule, ei töpselistä sähköä riitä loputtomiin, tarkastuksia ja huoltokohteita riittää. Mutta vauhtia piisaa, itsekin sain mittariin hyvät lukemat 12,4 solmua. Myöhemmin veto purettiin, sillä eiväthän olosuhteet ole läheskään tasapuoliset eri aikoihin.

Etapin määräsatamaan Rioon tulo tuntui kaikilla olevan puheissa viimeisellä viikolla. Mitä tehdä, minne mennä jne. Tämä oli kyllä aivan turhan aikaista, sillä matkaa oli siinä vaiheessa vielä 1000 mailia. Brasialia on kyllä vieressä 100 mailin päässä, mutta se on ISO maa ja matka on pitkä. Parhaimmillaan taitoimme kyllä reilusti yli 200 mailin päivämatkoja. Luoviosuus kääntyi viimein sivutuuleksi , ensin kallistus hävisi ja viimein mentiin yö jopa spinaakkerilla. Tuuli kuitenkin hyytyi ja kahden spinnuvaihdon jälkeen ajettiin hiljalleen kohti Rioa, vielä 500 mailia. Säätiedotukset pitivät myös paikkansa ja kaksi viimeistä päivää jouduttiin vielä tiukkaan luoviin öljykenttien valojen ja liekkien valaistessa maisemaa vieressä. Toiseksi viimeisen yön ”saavutuksena” voidaan pitää kolmen mailin takapakkia, sillä jouduimme kalastelemaan kannella ollutta purjetta osin vedestä lähes 30 solmun tuulessa ja reivauskin tehtiin piissä ollessa.

Viimeisen yön vahtiin tullessa olin ilmeisesti sen verran matkasta väsynyt että puin pimeässä sadehousut väärin päin päälle. Mikäs siinä mutta virheen huomasin vasta kun saappaat ja suojuksetkin oli puettu. Vuoron lopussa puolestaan huomasin että anorakkimallinen sadetakki on huomattavasti helpompi riisua kun ensin ottaa pelastusliivin yltään pois!

Perjantaina syyskuun 2. päivänä iltapäivällä saimme kuitenkin näkyviin Rio de Janeiron sokeritopan, Kristuspatsaan ja tyhjät hiekkarannat (pilvinen viileä päivä). Epätavallinen sää, joka kyllä pian muuttui. Kunnon 12 tunnin yöunet ja aamulla sitten siivoukseen ja huoltotöihin. Viikon maissaolon puitteissa ennätti kyllä nähdä kaupunkiakin ja sen nähtävyyksiä mutta valmistelut ja varustelut seuraavalle osuudelle olivat käynnissä kaiken aikaa. Kapkaupunkia kohti 12. syyskuuta…