Osa 13 Rio de Janeiro - Kapkaupunki

Julkaistu 2.10.2011

Viikko huolto-ja korjaustöissä veneellä sekä käynnit suurkaupunki Rio de Janeiron vilinässä näyttävät olevan purjehtijalle aivan tarpeeksi. Joka puolella kuhisemassa ihmisiä, liikenne keskustassa jumissa, kerjäläisiä kadulla nukkumassa…

Lauantaina 10. syyskuuta irroitimme köydet ja suuntasimme eteläisen Atlantin yli kohti Kapkaupunkia. Startti Sugarloaf (Sokeritoppa) vuoren juurelta oli todella upeaa katsottavaa. Olimme tulossa sopivasti lähtölinjalle kun väliin kiilasi vielä kaksi venettä. Ellei kipparimme Olly olisi herrasmiehenä tehnyt täyttä ympyrää väistääkseen heitä (vaikka olikin oikeutettu ajamaan linjalle) olisi varmaan kolissut. Nyt rakoa jäi noin metri kahden ”tunkeilijan” väliin! Mitäpä hyödyttää 100 metrin etumatka kun matkaa on 3400 mailia! Tunnin kuluttua olimme kuitenkin kärkiporukassa matkalla aavalle merelle.

Tuntui hyvältä olla taas liikkeellä. Mitään totuttelua en tarvinnut. Opetinkin uusille tulokkaille kaikenlaisia oppimiamme vene-elämän vinkkejä. Hyvin he tuntuvat sopeutuvan 10 ”konkarin” joukkoon vaikka paljon opittavaa edessä onkin. Leppoisa keli edesauttoi varmaan myös merisairauden hallinnassa ja ainoastaan Paul sairasti flunssaa päivän verran.

Alku oli vähän ”omituinen”. Sain heti kokkivuoron ensimmäiselle päivälle ja niinpä olin ohjaamassa vasta kolmantena matkapäivänä. Kokkivuorolla Alecin kanssa jouduimmekin melkoisen haasteen eteen. Normaalin pussi-purkkiruoka menun tilalle Flavia ja Daniel olivat kauppareissullaan ostaneet 4 kg parasta brasilialaista härkää kilohintaan R$ 28 eli noin 12 €/kg! Eipä muuta kuin sitä pilkkomaan, pannulla öljyssä paistamaan ja uuneissa hauduttamaan. Keräsimme kaikki mahdolliset uunivuoat, samalla paistoimme silputtuja vihanneksia, teimme perunamuusia jne. Kaiken kukkuraksi kahden uunin ja kolmen keittolevyn yhtäaikainen käyttö kutisti kaasuliekit niin pieniksi että jouduin kesken kaiken vaihtamaan kaasupulloja. Brasilialainen butaani lienee heikommin paineistettua tai sitten toisen puolen kaasupullot ei vaan kunnolla toimi. Taas lisää tutkittavaa seuraavaksi päiväksi.
Loppujen lopuksi illallisesta tuli monen mielestä heidän paras veneateriansa. Paistit paistuivat kypsiksi, perunamuusi oli kuin ”mummon muusia”, vihannekset rapean ruskeita ja meille jäi vain valtaisa tiski rasvaisine vuokineen. Hymyilevät naamat illan pimetessä olivat kuitenkin mukava palkinto päivän työstä.

Olin päivällä paistanut taas perinteisen kakun, tällä kertaa siihen oli suklaanapein koristeltu suunniteltu reittimme ja kaksi muuta mahdollisuutta. Kakku sai nimekseen ”Kapteenin reittisuunnitelmat” sillä samalla lounastauolla käytiin läpi mahdolliset reittivaihtoehdot matkalla kohti Kapkaupunkia. Päätimme jättää Etelämantereen rauhaan ja suunnistaa suunnilleen suorinta reittiä kohti maalia. Säätiedotukset eivät ainakaan alkuvaiheessa luvanneet yhtään parempia tuulia pidemmän matkan valitseville.

Olemme saaneet Edinburgh veneestä ison pahvilaatikon m&m suklaarakeita; ilmeisesti joku veneen miehistössä työskentelee Mars suklaafirmalle. Suun saa varmasti makeaksi, sen verran paljon noita pikkulaatikoita hyllyihin tungettiin.

Alkuun meillä oli ihan mukavaa tuulta mutta toinen yö oli todella pitkä. Tuuli kuoli välillä kokonaan ja mikään ei ole raivostuttavampaa kuin kuunnella purjeiden pauketta eteläisen Atlantin maininkien keinutuksessa. Nyt jo kolmannet ”doldrums” eli tyynet vyöhykkeet; eikös valtamerillä pitänyt tuulla ja lujaa.

Tämä keli oli säätiedotusten mukaan kyllä tiedossa joten yllätyksenä se ei tullut. Kaikki veneet kärsivät siitä yhtä lailla sillä tässä vaiheessa erot olivat vielä pieniä ja koko laivue aika hyvin kasassa. Kun sitten pitkän yön lopuksi saatiin spinaakkeri vetämään oli auringon nousukin yhtä juhlaa.

Zulu Express kulkee 15,1 solmua – kaikki lysti loppuu valitettavasti aikanaan …
Olimme ristineet vahtivuorot määränpään teeman mukaisesti Zulu ja Vuvuzela. Heikkotuulisen alun jälkeen saimme kunnon tuulen taaksemme sivulle ja nautittava spinaakkeriajo alkoi. Yön täysikuun loisteessa eteläisen Atlantin yhä kasvavien aaltojen keinunnassa nautimme kärkikolmikossa matkanteosta täysin palkein. ”Tästähän me olemme maksaneet”, totesi norjalainen Ole minulle yövahdissa ruorin takana. Menimme nukkumaan klo 3 ja aamulla heräsin omia aikojani omituiseen hiljaisuuteen. Herätysaikakin oli jo tunnilla mennyt ohi. Mistä oikein onkaan kyse? Sara kertoi, ettei mitään kiirettä, purjeen kimpussa on jo puolet miehistöstä kippari mukaan lukien…

Näky keulakannella oli lohduton. Kipparimmekin sanoi ettei koskaan elämässään vielä ollut moista nähnyt. Aamuyöllä oli valmistauduttu spinaakkerin laskuun ja Yankee keulapurjeen nostoon. Anti-Wrap verkko oli laskettu kun juuri pahimmillaan tuuli puhalsi puuskan ”väärästä” suunnasta ja kietoi spinaakkerin nostimineen keulaharusten ympäri. Sotkua selviteltiin 10 tuntia, miehiä kävi mastossa jatkuvasti vuorotellen mutta loppujen lopuksi purje saatiin alas vasta osittain leikkaamalla. 9 kappaletta lattialla oli surullinen näky. Saa nähdä tuleeko siitä enää kasaan parsimalla kunnon purjetta. Johtoasema suli kokonaan ja vasta iltapäivällä olimme matkavauhdissa uusin purjein sotkujen selvitysten jälkeen.

Purjeenkorjauksesta taisikin tulla miehistöä yhdistävä tekijä. Vapaahetkinä pari kolme korjaajaa muodosti salonkiin pienen piirin, toisten teipatessa rikkoontuneita saumoja, toisten pyörittäessä ompelukonetta. Paksut kulmat oli pakko ommella käsin ja siinäpä sitä aikaa vierähtikin. Uuden purjeen saisi kuulemma menettämällä 4 pistettä. Siihen ei kuitenkaan haluta lähteä vaan yritetään selvitä 500 punnan korjausbudjetilla purjeentekijällä. Kapkaupungissa oli edessä vielä hikinen urakka viimeistelyssä purjekorjaamossa mutta niin vaan saatiin purje kasaan.

Eteläisen Atlantin yksinäisyydessä oli mukava tietää että ympärillä on sentään 9 muuta venettä parinsadan mailin säteellä. Rion edustan sekamelskasta selvittyämme ja kaikenlaisia aluksia väisteltyämme kohtasimme näillä yksinäisillä vesillä laivoja vain satunnaisesti. Lentokoneitakaan ei näkynyt yökausiin yhtäkään. Tuulen voimistuessa maininkikin kasvoi ja metrien korkuiset aallot murtuivat ympärillämme antaen mahtavan äänimaailman ruorimiehen niskan taakse. Usein viihdyinkin yövuoroissa nimenomaan peräkannella jossa oli mukava seurata ison veneen kiipeämistä aallon harjalle ja sitten taas alamäkeä alas.

Moni oli luullut että tämä osuus olisi myötätuulipurjehdusta mutta säiden haltija oli päättänyt aivan toisin. Toista viikkoa ajettiin luovia, alussa tosin vähän löysemmällä tuulikulmalla. Loppujen lopuksi päädyttiin tiukkaan luoviin päiväkausiksi aina kerran pari päivässä halssia vaihtaen. Tuuli ei sinänsä ollut mikään hirmuinen, enimmäkseen 12-14 m/s, ja ajaminen mukavaa. Kaikki askareet kannen alla vaikeutuivat kyllä melkoisesti. Sitkeästi sinnittelimme eteenpäin vaikka on myönnettävä että tässä vaiheessa joskus kävi jo mielessä kuiva peti määränpäässä, pärskeiden takia kun oli jatkuvasti pidettävä sadeasua. Kun sadeasu kastuu suolavedestä se ei tahdo kuivua millään. Ei ihme että kotoisat makeat vedet siinä mielessä tuntuvat mukavalta. Kuivattelin varusteita välillä generaattorin päällä, saappaita kengänlämmittimillä keittiön pistorasiasta, mutta siellähän ne eikun kastuivat lisää veden tirskahdellessa luukun rakosista sisälle. Makuupussin ympärillä bivvybagissä puolestaan kuivaan housuja ja väliasua omalla lämmölläni. Melkoista eloonjäämistaistelua siis.

Kolmantena yönä tuossa alkumatkan suotuisammassa sivutuulessa ajoin tähänastiset ennätykseni. Koko ajovuoron ajan nopeus oli 12-15 solmua vaikkei meillä ollut kuin Yankee 2 ja kahdesti reivattu isopurje. Isot mainingit antoivat mukavan keinunnan ja pimeän tultua ne ainoastaan tunsi kelmeän kuunvalon antaessa jonkinlaisen aavistuksen niiden koosta. Yhden aallon harjalla tajusin yhtäkkiä että kohta mennään ja lujaa. Tyhjää ”vuorenseinämää” alaspäin näkyi edessä pari veneen mittaa ja sitten mentiin. Nopeusmittari nakutti lukemia aina 23 solmuun saakka kun mentiin mäkeä alas. Huikea tunne joka toistui pienemmässä mittakaavassa vielä useaan kertaan. Aallon pohjalla puolestaan lähes pysähdyttiin nopeuden pudotessa alle 10 solmun. Samana yönä tuulimittari näytti myös kovimmat lukemat tosituulta 46 solmua ja tuossa vaiheessa en nopeuksia ennättänyt katsoa yrittäessäni pitää veneen hallinnassa kuohujen kohistessa lähes 50 asteen kallistuksessa.

Arkiset askareet kuitenkin pyörivät, päivittäiset hommat oli tehtävä ja vene pidettävä liikkeessä. Eteenpäin meitä ajoi tieto sijoituksesta, sinnittelimme koko ajan kakkosena. Vieläkin harmittaa välinpitämättömyys jolla ohitimme pisteportin vaikka neljännestä sijasta ei olisi enää pisteitä herunutkaan. Annoin tarkat ohjeet mihin ohjata kun lähdimme yövuorosta mutta niin vain oli ajeltu ”mihin sattuu” ja jätetty pisteportti väärälle puolelle!

Taktiset valinnat reitillä olivat alkuun vähäisiä kaikkien ajaessa enempi vähempi samaa suuntaa. Vasta puolivälin luoviosuudella alkoi tulla erilaisia valintoja. Säätiedotusten mukaan kipparit valitsivat eri reittejä ja eroja alkoi syntyä. Kipparimme Ollyn taktiikka on melko konservatiivinen ja tällä osuudella se näyttikin toimivan oikein mukavasti

Yöllinen yllätys
Ympärillä on pilkkopimeää, kuunsirppi on pilvien peitossa ja vene kulkee vauhdikasta luovia pärskeiden iskiessä säännöllisesti keulakannen yli. Olemme juuri tarkastaneet sijaintimme karttaohjelmasta sekä tarkistaneet ympärillä vallitsevan hiljaisuuden AIS-vastaanottimella ja tutkalla. Olemme yksin keskellä aavaa etelä-Atlanttia. Yhtäkkiä alle mailin päästä välähtää täyteen valaistukseen laiva, joka näyttää tulevan suoraan päälle. Ruorimies huutaa kipparia apuun ja samalla pärähtää VHF-puhelimen kutsukanavalla kutsu: ”CV11 Visit Finland – this is HMS Edinburgh”. Englannin kuninkaallisen laivaston tutkassa näkymätön hävittäjä antoi todellisen ”tervehdyksen” meille. ”Olemme seuranneet teitä jo pitkään ja tiedämme myös 9 muun Clipper veneen sijainnit”. Kaikelle löytyi selitys kun kuuli, että kapteenina laivalla oli Clipper organisaatioon kuuluvan Gillian Russelin aviomies! ”Jatkamme tästä seuraavana tulevaa tervehtimään, hyvää matkaa” kuuluivat lopuksi hyvän matkan toivotukset puhelimesta.

Purjeen korjauksen lomassa iltayön hiljaisuudessa kävimme syvällisiäkin keskusteluja kipparin kanssa kahden. Paljastui että tuoreella Mrs. Osbornella olisi syntymäpäivä ja päätimme tietysti ilahduttaa Ollya laululla ja kakulla tapahtuman kunniaksi. Kovin oli kipparimme mieluissaan tapahtumasta.

(Kakku Ollyn vaimolle Lucylle)

Vesikoneen kanssa taistelin useina päivinä. Olimme käyttäneet tankkivetemme loppuun (osin holtittoman tiskiveden käytön myötä) ja siirryimme vain juomaveden käyttölinjalle ottaen käyttöön jopa varakanisterit. Ehkäpä siitä tuli tarvittava opetus. Vesikone ei toimi kunnolla jos veneen alla on kovasti ilmaa esimerkiksi kuoppaisella kelillä ja vedenpaineen sijaan pumppu pumppaakin vain ilmaa.

Kun pääsimme viimein luovilta sivutuuleen ja jopa spinaakkeriajoon, muuttui ilmapiiri taas ”selviytymisestä” normaalimmaksi. Sen huomasi puheensorinasta vahtivuoron aikana. Kovassa kelissä kannella oli suhteellisen hiljaista, eihän puhe kunnolla edes kuulunut tuulen ja aaltojen pauhun yli.

Jokaisessa purjeveneessä matkaa mukana ”spagettimies” jonka aikaansaannoksia ovat omituisiin paikkoihin köysiin ilmestyvät solmut. Meidän spagettimies lisäksi yhtenä yönä käynnisti omia aikojaan veneen pääkoneen. Sitä ei edes millään meinattu saada sammumaan, ja peruutusvaihdekin oli vielä päällä. Ilmeisesti kosteus oli aikaansaanut jossain oikosulun sillä kelien kuivuttua ei moista ilmiötä enää ilmennyt.

Norjalainen Ole oli tuonut mukanaan sekstanttinsa ja opettelin käyttämään sitä käytännössä. Tiedän kyllä sen periaatteet mutten ollut koskaan vielä käytännössä kokeillut. Lukemien ottaminen oli suhteellisen yksinkertaista mutta sekunnin päälle ajoitettavaa. Olella oli kännykässään ohjelma joka laski parametrit, muutoin olisimme joutuneet työlääseen taulukoiden selaamistyöhön. Parametrien avulla piirrettiin sitten koordinaatisto ja aamu- ja iltalukemien avulla saatiin paikkamme määritetyksi. Tarkkuudeksi sain hämmästyttävän hyvin 7,6 mailia sivuun GPS-lukemasta! Riittänee käytännössä valtamerellä jossa rannan kyllä näet ennen tuota. Ymmärrän kyllä nyt miksi entisajan laivoissa navigaattorit olivat kullanarvioisia ja koko heidän aikansa menikin varmaan näihin paikanmäärityslaskuihin.

Ohitimme parinsadan mailin päästä eteläisen Atlantin ainoat asutut saaret Tristan de Cunhan. Pari venettä oli valinnut eteläisen reitin ja Yorkshire jopa ajoi saarten välistä. Ihmetellä täytyy miten 300 ihmistä sinnittelee pääasiassa kalastuksella lähes 2000 mailin päässä kenestäkään muusta. Tänne jos tulisi huviveneilemään (mikä hullu ajatus!) olisi nämä mahtavat kalliosaaret ilman muuta määränpäänä. Kartan mukaan sieltä löytyy jopa pieni satama kunhan tuulensuunnat ovat sopivat.

Viimeiset päivät ennen Kapkaupunkiin tuloa olivat piinallista kissa-hiiri leikkiä heikkenevissä tuulissa. Olimme kärkikolmikossa ja yritimme heikon tuulen spinaakkerilla parhaamme pitääksemme kilpakumppanimme aisoissa. GoldCoast oli pääasiassa 50 mailia edellä etelämpänä ja DeLageLanden saman verran meitä jäljessä saavuttaen pikku hiljaa koko ajan. Viimeisenä päivänä Afrikan mantereen siintäessä jo edessä luulimme kaiken olevan ohi. Vauhtia oli 10 solmua hyvässä sivutuulessa isoilla aalloilla ylittäessämme Kapkaupunkiin menevän laivaväylän, kohtisuoraan kuten meitä oli käsketty. Pian ylityksen jälkeen jouduimme mantereen tyveneen ja viimeisen 10 mailin kulkemiseen meni 5 tuntia. Kevyin Windseeker purjekin piti kaivaa uudelleen esiin ja moraalin nostamiseksi jopa meloimme venettä. Totuuden nimissä on sanottava että melomalla sitä et kyllä saa liikkumaan. Kaikki olisi muutoin ollut o.k ellei DeLageLanden vene olisi ollut vain 15 mailin päässä. Onneksi he ajoivat samaan tyveneen ja illan hämärtyessä syyskuun 27. päivän iltana kiinnityimme Victoria&Alfred Waterfront satamaan aivan Kapkaupungin sydämessä. Upea saavutus toinen tila toisen kerran oli saavutettu. Olimme syystäkin itsestämme ylpeitä.