Osa 12 Madeira - Rio de Janeiro (Brasilia)

Doldrums – squalls , päiväntasaajan tyynet ja ukkoskuurot

”Seuraamme toista tuntia keskellä yötä tutkasta tumman puhuvaa suurta pilveä arvioiden sen liikkeitä ja tuulia. Sitten se kuitenkin yllättää. Kuulen äkkiä ruorissa olleen Paulin huudon: ”Jiippi”, ja sitten mentiin. Carlin kanssa etukannella yritämme ohjata villisti heiluvaa spinaakkeria oikealle puolelle etuvanttien ympäriltä. Kipparimme Oly on saanut äkkiherätyksen ja on salamana kannella ottaen ruorin ohjaten meidät oikeaan suuntaan saaden purjeen vetoon ilman vahinkoja. Anti-wrap verkko näytti taas kyntensä. Hetken aikaa menemme pilkkopimeässä täysin väärään suuntaan. Kohta kaikki kiljuvat yhteen ääneen minulle ”Spike” merkiksi spinaakkerin laskuun mutta en tahdo kuulla mitään aaltojen pauhun yli. Viimein purje saadaan alas ja suunta isopurjeella oikeaan suuntaan. Siirryn ruoriin ja alan vääntää venettä kurssilleen taivaan aukaistessa makeavesisuihkun. Päivällä olimme viritelleet helteessä paloletkusta suihkun, nyt saamme makeavesihuuhtelun kaupan päälle. Silmiä pitää suojella kun mitään ei pisaroiden paukkeessa näe. Greg hakee laskettelulasinsa voidakseen jatkaa ruorissa ja saamme vähitellen kaiken hallintaan. Pari tuntia tätä lystiä kestää. Sitten killutaan taas tyvenessä. Olin aiemmin ajatellut että toistaiseksi olimme sateilta säästyneet. Nyt tropiikissa saimme niitä toista päivää lähes alinomaa.”

Olemme taas matkalla, toinen kilpailu kohti Brasiliaa ja sen kuuluisaa Rio de Janeiroa on päässyt vauhtiin Madeiralta. Startissa taisimme olla vähän ruosteessa sillä ”juutuimme” saaren tyveneen ja muut lähtivät jatkamaan menoaan edellämme. Kyllä harmitti. Siitä sisuuntuneena vedimme spinaakkerilla illan mittaan ehkä vähän liiankin pitkälle. Sain pitkän ohjausvuoron ja entinen nopeusennätykseni 13,7 solmua oli kevyttä kamaa. Ensin 13,9, sitten 14,4, sitten harmittavasti 14,99 kunnes räjäytin potin kunnon surffissa 18,88 solmua. Fiilis oli mahtavaa ison veneen surffatessa aallon harjalla. Kipparimme Oly vahvisti sen Visit Finland veneemme nopeusennätykseksi. Myöhemmin GoldCoast vene ajoi n. 23 solmua ja Clipper ennätykseen 27 solmua on vielä matkaa. Ehkäpä Etelämerellä, tai sitten pidämme purjeemme ehjinä toisin kuin eräät toiset.

Otimme kuitenkin karkulaiset kiinni. Siinä vaiheessa kipparin järki komensi meidät spinaakkerin laskuun. Juuri ennen kuin kaikki oli valmista iso aalto yllätti ja vei vielä meidät broachiin. Etukannella oli valmisteluja tekemässä iso joukko miehistöä, eikä se kuulemma kannen allakaan mieluisalta tuntunut. Spinaakkeripuomin pää viisti meren pintaa vaikken sitä isopurjeen takaa nähnytkään. Minulta meni muutama sekunti ennen kuin tajusin olla kääntämättä peräsintä ääriasentoon vaan koettaa saada pumppaamalla vene suuntaansa. Noin 20 sekunnin kuluttua olimmekin taas suunnassaan mutta hyvin pian sitten tavallisilla keulapurjeilla spinaakkerin sijaan. Niilläkin Paul ajoi ennätyksekseen 17,7 solmua.

Onneksi Carl älysi laittaa talteen ”BigBrother” kameramme muistikortin. Meillä on takastaagissa kiinni 3 tunnin jatkuvaa nauhoitusta tekevä valvontakamera, ja kelasin sitä pitkään selvittääkseni syyn miksi vene lähti broachiin. Selvää syytä en keksinyt mutta ne tyypilliset selitykset; iso aalto, tuulenpuuska, ruorimiehen herpaantuminen – ja sitten mennään. Otetaan tästäkin opiksi.

Toinen opiksi otettava tapahtumasarja sattui seuraavana päivänä spinaakkerioperaatioissa. Olemme vähän alimiehitetty vahtivuoro ja olisi pitänyt pyytää muita avuksi. Yritin hoitaa kahta tehtävää peräkkäin sillä seurauksella että spinaakkerin jalusköysi pääsi nostossa irti ja tempaisi kunnon paukauksen jalkaani. Pienellä ruhjeella siitä onneksi selvittiin. Carter sai samana iltana käteensä tyypilliset palovammat yrittäessään pitää nostinköyttä hallinnassaan. Pahiten kävi Riikalle joka liukastui avojaloin sivukannella ja sai kätensä kolme murtumaa ja perillä lastan siihen. Tässä veneessä on opittava kulkemaan varoen, hallitsemaan valtavia voimia vinssien avulla, tarkkailemaan koko ajan köysistön kuntoa ja opittava kunnioittamaan tuulen voimaa.

Opiksi on otettava monessa muussakin asiassa. On meillä ruokaostokset ollut suunnittelemassa alan asiantuntija, mutta jos veneilykokemus puuttuu lopputulos ei ole paras mahdollinen. Helteessä perunatkin pilaantuvat alta aikayksikön ja Atlantin kalat saivat taas ruokaa. Kunnon pihviä tekee jo mieli eikä meillä ole mukana edes purjehtijan perusmuonaa – Corn Beef ! Englantilaisten makumaailma on melko lailla erilainen kuin minulla, mutta pääasia että energiaa riittää. Lounaaksi perunamuusia papujen kanssa tuntuu vaan vähän köyhänlaiselta.

Kokkivuorolla Gregin kanssa taas sävelsimme menua uuteen uskoon. Olemme perustaneet italialaisen ravintolan ”Clipperia”, sillä kerran viikossa oleva kokkivuoromme toistaa aina samaa ruokalistaa. Onneksemme mittavirhe keiton vesimäärän annostelussa kääntyikin eduksemme, sillä kermainen keitto maistuikin paljon paremmalta laimeampana versiona. Kakkuosasto sai jatkoa KapVerde kakulla, mutta veneen kulkiessa kallellaan uuni paistoi toisen puolen paljon kypsemmäksi. Seuraavan viikon kakut jatkoivat teemaa; Mid-Atlantic sekä lähestyminen Rioa ”Sokeritoppa” vuorineen. Kannelta löytyi koko ajan lentokaloja ja perkasin yhden ja paistoin pannulla maistiaisiksi. Kipparillemme kelpasi mutta joillakin on jo kadonnut käsitys ruoan alkuperästä; ei kala marketin hyllyllä kasva, ja tuoksuu kuten kalan kuuluukin.

Parin päivän sisään rutiinit taas alkoivat muotoutua. Vahtivuoro toisensa perään, lempeät lämpimät tropiikin yöt, tuttujen saarien ohitus Kanarian kohdalla, sijaintitietojen odottelua, taktisten vaihtoehtojen puntarointia, nukkumista aina kun siihen on mahdollisuus. Sijaintimme oli puolivälin tienoilla eikä mitään erityisiä kikkoja ollut kukaan vielä esittänyt.

Seuraavan päivänä teimme tärkeän taktisen päätöksen. Siirryimme näkymättömiin muilta ja lähdimme ohittamaan Kap Verden saaret poikkeuksellisesti itäpuolelta. Saman taktiikan oli aiemmin valinnut NewYork vene. Kaikki perustui sääennusteisiin jotka trooppisten matalapaineiden liikkeiden myötä lupasivat länsipuolelle hyvien tuulien jälkeen isoa tyyntä aluetta, meille puolestaan heikkoa mutta koko ajan jonkinlaista tuulta. Muista veneistä kaksi valitsi todella läntisen pitkän reitin. Loput tulivat enempi vähempi keskeltä Kap Verden saaria tai vierestä. Sinänsä valinnassamme ei ollut mitään vikaa mutta tyyni alue muille ei vain toteutunutkaan ennustetulla tavalla ja siinäpä oli tämän kisan ratkaisu. Keskeltä menneet kolme venettä porhalsivat parhaisiin tuuliin, länteen menneet joutuivat loppujen lopuksi luoville ja me jäimme pysyvään keskikastiin koko loppumatkaksi. Sijoituksena viides tila oli kuitenkin oikein hyvä ja olimme ihan tyytyväisiä omaan suoritukseemme.

Korjauskohteita löytyy ”uudesta” veneestä koko ajan. Tankkien ja vessojen putkien letkukiristimet näkyy järjestään olevan ”ruostumatonta” terästä ja tippuvat yksi toisensa jälkeen. Ei olisi mukavaa saada merivettä suihkuna sisään vessan vesiotosta! Vedentekokoneen opiskelussa meni yksi iltapäivä mutta nyt tiedän suodattimien niksit ja keinot joilla vesi saadaan riittämään. Valitettavasti tankkien täyttöastetta ei tiedä muusta kuin punkassaan olevan Nickin huudosta ”Täynnä” veden alkaessa tippua huohotusputkesta otsaan. Monta teknistä puutetta olisi voinut järkevimmäksi korjata. Dieseltankkien täyttöaukot huohottivat dieseliä pilssiin ja letkunkiristimien kiristäminen tehdasasennuksen jälkeen lopetti ilmeisesti osan vuodoista. Pumppaamalla dieselin toiseen tankkiin saimme ongelman toistaiseksi taka-alalle. Tiedossa on taas kiireisiä huoltopäiviä Riossa, minut kun vielä valittiin vetämään huoltopäivien organisointia.

Generaattorin siipipyörän vaihdossa kipparimme Olyn kanssa vierähti yksi aamupäivä. Yöllä huomasin että akkujen jännitteet on tosi matalalla, kiireesti siis generaattori lataamaan. Sepä ei vaan suostunutkaan käymään kuin lyhyen aikaa ja sammui. Niinpä vietimme yön otsalamppujen valossa ja aloimme päivänvalossa hajottaa generaattorin suojuksia päästäksemme vesipumppuun kiinni. Tuttu Johnson pumppu omastakin veneestä mutta kiitos generaattorivalmistaja Cumminsin he olivat sijoittaneet generaattorinsa lähes suoraan Nanni-Kubotan perään ja työskentelytilaa jäi pari senttiä. Mahallamme ähkien toinen toiselta puolen jouduimme irrottamaan vesiletkuja ja muuta roipetta ennen kuin saimme pumpun irti. Käsikirjakaan ei kertonut tätä proseduuria vaan jouduimme yrityksen ja erehdyksen kautta sen selvittämään. Impelleri oli täysin pieninä palasina joten Ollyn arvio keittämisestä oli ihan oikea. Nytpä osaamme vaihdon tehdä ja ajattelimmekin myydä tietotaitoa muille veneille. Taas arvio kipparimme monipuolisista taidoista nousi yhdellä pykälällä.

Eipä olisi ollut mukavaa jäädä ilman sähköä loppumatkaksi sillä myös pääkoneen akut olivat tyhjentyneet (kytkentävirhe?). Sittenpä olisi siirrytty perinteiseen merkintälaskuun ja varmaan kaivettu laivan sekstanttikin esille.

Tietotekniikka temppuili monellakin tavoin. Invertteri kytkeytyy pois akkujen varaustilan pudotessa liian alas ja tietokoneiden näytöt sammuvat. Generaattoria pyöritetäänkin joka päivä, sähkön säästö kun kaikilla ei oikein verissä ole. Toinen satelliittiyhteyksistä oli pitkään poikki. Sitten Del keksi perinteisen tietotekniikan ratkaisun; laita asetukset manuaalisesti alusta alkaen äläkä luota automaattisiin. DNS-osoite numeroin annettuna alkoi toimia! Saamme veneeseen päivittäin GRIB-sääkartat ja FNOC:n sääkuvat Muiden veneiden paikkatiedot tulevat 6 tunnin välein. Ne syötetään karttaplotterin ohjelmaan kömpelösti tekstieditorin kanssa. Kaikki muukin tiedonsiirto pelaa muistitikkujen varassa, vaikka verkotukseen on valmistauduttu koneiden nimeämisellä ja sähkötaulujen takana kulkee jo valmiit kytkemättömät verkkokaapelit.

Tyyni vyöhyke ylitettiin loppujen lopuksi melko mukavasti ja vain n 12 tunnin ajan venevauhti oli vain pari solmua. Sen jälkeen eteläisen Atlantin pasaatituulet alkoivat voimistumistaan voimistua. Ensin oli sateista ja heikkotuulista ykkösgenuan keliä, pikkuhiljaa kovempaa tuulta jolloin purjeina olivat reivattu iso ja pienin Yankee3. Näin mentiin päiväkausia suuren ympyräreitin reittiä, sillä pikkuhiljaa vastainen etelätuuli kääntyi kaakon kautta itään antaen meille koko ajan sopivan tuulikulman luoviin. Merenkäynnin asetuttua kohtalaiseksi varsinkin yöpurjehdus tähtikirkkaan taivaan alla oli upea kokemus. Linnunratakin näkyy ihan eri lailla kuin Lontoossa, totesi Paul. Ahkerana ruorimiehenä saan näköjään ajaa ihan kyllikseni ja olen näköjään kipparin luottamuksen kykyihini saanut osoitetuksi. Meillä on paljon hyviä ruorimiehiä ja tällöin samoilla purjetrimmeillä vauhti on kiinni siitä kuinka hyvin suunnassa kestetään ja aaltojen liikkeet ennakoidaan ja otetaan vastaan.

Tropiikissa ilma on kuumaa ja hiostavaa. Meillä on puhaltimet vuoteiden päällä ja ne auttavat helpottamaan oloa nukkuessa. Usein kuitenkin huomaan kipuavani kannelle happea haukkaamaan ja maisemia katselemaan. Tuuli kuitenkin aina vilvoittaa. Öisin ilma on mukavan lämmin, tosin kostea eikä sadekuuron odottelu sadekamppeissa oloa helpota.

Brasiliaa kohti purjehdittiin luovia mukavassa tuulessa 20-30 astetta kallellaan samaa halssia yli viikko. Ainoita ”tapahtumia” päiviin ja öihin toivat äkilliset sadekuurot tuulirintamineen ja vaihtuvien tuulenvoimakkuuksien aiheuttamat purjevaihdot. Yankee purjeiden leikkauksen ymmärtää kun vesi lentää purjetta pitkin eikä kuitenkaan paina sitä veteen. Kahdesti olemme kyllä keulapurjeen vaihdossa kalastelleet osin karkuun päässyttä purjeen huippua. Meri vetää äkkiä haltuun voimalla omaansa. Juuri ennen aamuvuoron loppua tarkoituksella otin keulamiehen paikan purjeenvaihdossa ja sainkin kyllä kunnollisen suihkun. Ainoa haitta oli suolavesi silmissä, muutoin lämmin trooppinen vesi tuntui oikein mukavalta.
Samalla halssilla ja kallistuksella ajaminen on sinänsä selkeää. Kun tavaran jonnekin laittaa niin siellä se myös pysyy. Punkkaan nouseminen on minulle yläpuolella nukkuvalle vaan entistä haasteellisempaa veneen kulkiessa välillä 45 asteen kulmassa. ”Tukeva” ote vaatekomeron reunasta, toinen jalka alapunkan orrelle ja siitä kierähdystyylillä mahalleen patjan päälle. Helpompiakin nukkumapaikkoja olen nähnyt mutta sinne päästyään uni kyllä maittaa sillä vuode on valmiiksi kallistettu muodostaen mukavan pikku sopen nukkumiseen.

Päiväntasaajan ylitys 25. elokuuta juuri tarkalleen 12:00 UTC oli luonnollisesti elämys. Meillä ei ollut ketään aiemmin päiväntasaajaa ylittänyttä mutta lepyttelimme silti merenjumala Neptunusta lahjoillamme ja juhlistimme tapahtunutta kuohuviinilasillisella. Teeman kunniaksi jokainen oli kehittänyt päähineeksi mitä kummallisimpia hattuja ja kipparimme Oly merirosvotyyliin veti koko shown.

Mahtavaa oli myös ohittaa Fernando de Noronhan saaret joista aina lukee purjehduskilpailujen kääntömerkkinä. Brasilialla on hallussaan myös pienet Sao Pedron/Sao Paulon saaret joilla asuu 4 henkeä, jolloin maapalasta voidaan pitää osana mannerta vaatien kalastusvyöhykkeitä ja mahdollisia öljyvaroja yms.

Vahtipäälliköt päättivät laittaa päälle kisan siitä kuka vetää pisimmät vahtivuoromatkat. Vedonlyönnin kohteena oli voittajille kolmen ruokalajin illallinen Riossa. Sinänsä lapsellista sillä veneessä on paljon muutakin tekemistä kuin ohjaus ja trimmaus; ei vesi tankkeihin itsestään tule, ei töpselistä sähköä riitä loputtomiin, tarkastuksia ja huoltokohteita riittää. Mutta vauhtia piisaa, itsekin sain mittariin hyvät lukemat 12,4 solmua. Myöhemmin veto purettiin, sillä eiväthän olosuhteet ole läheskään tasapuoliset eri aikoihin.

Etapin määräsatamaan Rioon tulo tuntui kaikilla olevan puheissa viimeisellä viikolla. Mitä tehdä, minne mennä jne. Tämä oli kyllä aivan turhan aikaista, sillä matkaa oli siinä vaiheessa vielä 1000 mailia. Brasialia on kyllä vieressä 100 mailin päässä, mutta se on ISO maa ja matka on pitkä. Parhaimmillaan taitoimme kyllä reilusti yli 200 mailin päivämatkoja. Luoviosuus kääntyi viimein sivutuuleksi , ensin kallistus hävisi ja viimein mentiin yö jopa spinaakkerilla. Tuuli kuitenkin hyytyi ja kahden spinnuvaihdon jälkeen ajettiin hiljalleen kohti Rioa, vielä 500 mailia. Säätiedotukset pitivät myös paikkansa ja kaksi viimeistä päivää jouduttiin vielä tiukkaan luoviin öljykenttien valojen ja liekkien valaistessa maisemaa vieressä. Toiseksi viimeisen yön ”saavutuksena” voidaan pitää kolmen mailin takapakkia, sillä jouduimme kalastelemaan kannella ollutta purjetta osin vedestä lähes 30 solmun tuulessa ja reivauskin tehtiin piissä ollessa.

Viimeisen yön vahtiin tullessa olin ilmeisesti sen verran matkasta väsynyt että puin pimeässä sadehousut väärin päin päälle. Mikäs siinä mutta virheen huomasin vasta kun saappaat ja suojuksetkin oli puettu. Vuoron lopussa puolestaan huomasin että anorakkimallinen sadetakki on huomattavasti helpompi riisua kun ensin ottaa pelastusliivin yltään pois!

Perjantaina syyskuun 2. päivänä iltapäivällä saimme kuitenkin näkyviin Rio de Janeiron sokeritopan, Kristuspatsaan ja tyhjät hiekkarannat (pilvinen viileä päivä). Epätavallinen sää, joka kyllä pian muuttui. Kunnon 12 tunnin yöunet ja aamulla sitten siivoukseen ja huoltotöihin. Viikon maissaolon puitteissa ennätti kyllä nähdä kaupunkiakin ja sen nähtävyyksiä mutta valmistelut ja varustelut seuraavalle osuudelle olivat käynnissä kaiken aikaa. Kapkaupunkia kohti 12. syyskuuta…